Osmo Salmisen kertomuksia museoesineistä

TUOPPI. Pohjola, Putkilahti.
PIIMÄÄ SUUPIELISSÄ
Tuopista ryyppäsi säveltäjä Toivo Kuula piimää, kun tuli Luhangasta ensikerran käymään Pohjolassa. Senkin jätkä, sanoi mummu, (Edla Maria Mannila, Saarijärven Kalmarin talon tyttäriä, tämän kirjoittajan isoäiti) kun Kuula pyyhki tyytyväisenä suupieltään. Kun Kuula sitten isäni johdattamana meni saliin ja sieltä alkoi kuulua hetkistä myöhemmin pianon soittoa pauhasi mummu, nyt se kulkujätkä särkee sen pelin. Mainittakoon tässä yhteydessä, että mummuni eli isoäitini oli suorapuheinen vanhankansan ihminen joka ei turhia häikäillyt tuodessaan ajatuksensa esiin. Etenkin silloin, kun hän epäili kulkurin tapaisen miehen olevan kysymyksessä. Ja hänen mielestään Kuula, jolla oli pitkä, voimakaskasvuinen tukka, muistutti mummun (kuten meidän lasten oli tapana häntä kutsua) mielestä suuresti kulkuria. Loppujen lopuksi, kun Kuula tuli mummulle paremmin tutuksi, kehittyivät heidän keskinäiset suhteensa mitä parhaimmiksi.

***

KAHVIMYLLY. (merkintä R A. 1858.) Pohjola, Putkilahti.
Myllyn omisti aikoinaan Edla Maria Mannila, toisin sanoen tämän kirjoittajan isoäiti. Jos mille, niin juuri tälle myllylle on kohdistettu omistajansa taholta aikoinaan suurinta huolittelua. Ei kukaan muut kuin mummu, niin kuin meidän lasten oli häntä tapana sanoa, osannut kantaa sitä. Ei sitä niin saa kantaa, kiljaisi mummu, kun äitini otti myllyä kampista kiinni ja lähti retuuttamaan sitä “talon puolelle“, kuten mummun oli tapana sanoa piharakennuksessa asuessaan. Sitä on otettava tukevasti pohjasta kiinni ja jos et muista, niin en enään toiste lainaa, pauhasi mummu. Vielä ulkorappusilla varoitti hän sitä tyhjään jauhamisesta. Sen kuluu hampaat kun pavut loppuvat tuutista, varoitteli hän. Mutta kuinka kävi. Myllyssä olisi vielä hampaita, mutta ei ole vain kahvia. Ja me itse taidamme kulua täällä maailmanmarkkinoilla eniten.

***

SEINÄKELLO (yksiviisarinen)
Omistanut aikoinaan Lunden niminen mies, joka asui nykyisellä Aleksi Ikosen paikalla olleessa pienessä mökissä. Kello oli hänen arvokkainta omaisuuttaan. Sen käynti pidettiin kurissa akkunalaudassa olevine monine merkkeineen, joita oli siihen vuosien kuluessa syntynyt. Poikkesihan mökissä, kun oli maantien varrella yksi jos toinenkin kulkija, jolla oli kello. Kun sattui vielä aurinko paistamaan, niin käytti Lunden tilaisuutta hyväkseen kysymällä kelloa. Ajan hän merkkisi ikkunalautaan auringon pokapuusta heittämän varjon kohdalle. Karttuihan niitä vuosien varrella merkkejä jos minkä verran. Kelloja ja kellon kantajia oli maailmalla. Oliko sitten niinkään varmaa, kun he mökissä poikkesivat, että heidän kellonsa olivat aina niin oikeassa. Ehkäpä niitäkin Lunden merkkiensä avulla tasoitteli.

Aurinko piti jokatapauksessa paikkansa ja yhtä varman sanoi Lunden olevan kellonsakin. Saattoi kuitenkin käydä, että kello kesken varmempien vakuuttelujen pysähtyi, mutta silloin se oli Lundenin mielestä suorastaan käsittämätöntä. Vetohan siitä olikin lopussa, saattoi hän aikansa kelloa rassattuaan sanoa. Mitäpä muuta siitä osasi ajatella vieraskaan, koska kelloa oli omistajansa taholta kaikin tavoin ylistetty.

- Kello on aikoja sitten lopettanut käyntinsä, mutta ei sitä ole Lundenkaan enään ylistämässä.

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 6/kesäkuu 2007]