www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Kaksi kurkistusta talviseen savupirttiin

Akseli Gallen-Kallela: Talonpoikaiselämää (1887)

Talonpoikaiselämää on Gallen-Kallelan tuotannossa merkittävä teos: nuoren taiteilijan ensimmäisiä kansanelämäkuvauksia.

Ken on kurkistanut aitoon, toimivaan savupirttiin tai kenties asunut sellaisessa, ilmoittautukoon (teivas.oksala@soukanharju.fi). Itse en ole ehjää savupirttiä nähnyt muualla kuin museoissa. Helmer Selin vei meidät kerran 50-luvulla katsomaan Liikolan savupirttiä, mutta sen katto oli luhistumaisillaan ja vanha emäntä nyreissään, kun vieraat tulivat muka nauramaan alkeellista asumismuotoa. Näin ollen joudun turvautumaan ylioppilaaseen, joka 1823–1825 näki Saarijärvellä useitakin savupirttejä ja pystyi myös tilittämään kokemansa.

J. L. Runeberg avaa heksametrieepoksensa Hirvenhiihtäjät näin:

Iltainen oli syöty. Ja jäänyt myös oli torpan
pöytään loppuja vain, vähän kaljaa tuoppien pohjiin,
kantoja reikävän leivän ja muikkuja, myös perunoita.
Pirttikin lämpimän herttainen oli, luota kun lieden
hiillos räiskyessään tulen hehkua henki ja peitti
pilviin tupruaviin katon: vain pärepuut, reki vaivoin
nähtiin orsien päällä – ne saivat kuivua siellä.
Korkeuteen savu leijui, kun pimeän katon alle
loimua loi päre vain, siten ehtootoimia torpan
helpottain valollaan. Emännöiden ahkera Anna
itselleen sekä miehelleen pani sänkyä kuntoon.
Kattilan karstoja taas tytär huuhteli pois liki muurin
laulujakin hyräellen, ja reipas, uuttera poika
varsoja hoiteli, kun tömisyttivät nuo oven luona,
jauhoja appeeseen lisäten lujan kaukalon täytti.
(suom. Teivas Oksala)

Jos lukija pitää esitystä sisäsiistinä sepitteenä, jolla ei ole todellisuuspohjaa, runoilija voi vedota samana vuonna (1832) ilmestyneeseen kirjoitelmaansa ”Muutamia sanoja Saarijärven pitäjän luonnosta, kansanluonteesta ja elintavoista”, jonka laajasta savupirttikuvauksesta lainaan muutaman yksityiskohdan Juhani Ahon suomennoksena:

Sisään astuessa kohtaa siinä outoa kulkijaa odottamaton näky. Muodottomista honkahirsistä ja palkeista sommitellut seinät ja lattia ovat nokimustat, edelliset savusta ja jälkimmäiset kaikesta, mikä vuosien kuluessa on turhaan saanut pesua odottaa. Lakea näkyy harvoin; se on kätkeytynyt savupilven taa, joka mustanharmaan telttakaton tavoin riippuu seitsemän tai kahdeksan jalan korkeudella lattiasta, varjostaen, mutta ei vaivaten. (…) Ikkunoita ei ole, ainoastaan luukkuja, joita tarpeen mukaan avataan ja suljetaan. Oikein käsittääkseen tämän asunnon omituisuuden on se nähtävä talvi-iltana. (…) Suunnaton, paksuista petäjähaloista tehty pystyvalkea roihuaa takassa ja luo häikäisevää valoaan tupaan, jota vielä valaisevat sekä seinänrakoihin että lattialle seisoviin pihteihin pistetyt päresoihdut. Tässä välkkeessä liikkuu tai lepää useimmiten suurilukuinen ihmislauma.

”Ihmislauma” käsittää iltapuhdettaan viettäviä naisia, miehiä, vanhuksia, kerjäläisiä, loisia ja uunilla kisailevia lapsia jne. Runoilija ei kasaa kaikkea mahdollista eepoksensa alkuun, vaan jättää osan tuonnemmaksi.

Jos joku vielä tämän jälkeen väittää, että arkikuvaus ei luonnu heksametrityyliin, Runeberg, antiikintutkija, voi vetää valttikortin lähes kahden vuosituhannen takaa: Rooman kansallisrunoilijan Vegiliuksen kuvauksen italialaisen talonpoikaisperheen puhdetöistä (Georgica I 291-296):

Voi joku talvisen yön läpi valvoa, kun tuli räiskyy,
soihtuja hammastain pärekirveellään terävällä.
Vaivaa valvomisen oma puoliso laulaen lientää:
pirtaa juoksuttaa heleästi hän loimia pitkin
tai makean mehun taas saostaa tulen hehkuvin voimin
lehvin pyyhkien pois padan pinnan kiehuvan vaahdon.
(suom. Teivas Oksala)

Italiassa ei tunnettu savupirttiä, mutta olennaista kuvauksessa on talvi-ilta, tulen loimu, isännän ja emännän puhdetoimet, emännän laulu, jota vastaa tyttären hyräily Runebergillä, eikä vähiten rakastettava kokonaistunnelma.

Runeberg eläytyi Saarijärvellä tarkalla silmällä ja herkällä korvalla talonpoikaisväestön arkeen, vaikka osasi suomea vain muutaman sanan. Kokemaansa hän tilittää näin:

Tulin metsästysretkellä erääseen pirttiin levähtämään. Tupa oli täynnä lapsia, paitsi vanhempia ja nuorempia aikaihmisiä. Lähellä uunia oli tankojen päälle asetettuja petäjän sisäkuoresta viilleskeltyjä keltaisen ruskeita kaistaleita, karkeita kuin paksu nahka. Kysyin sen enempää tarkastamatta, mitä ne ovat ja mihin niitä käytettäisiin, ja isäntä vastasi: ”Hyvä herra, niistä tulee leipää”. Sen enempää hän ei puhunut, mutta ääni, jossa soi yht’aikaa ”etkö sitä tiedä?” ja ”sinä et sitä tiedä”, oli sydäntä särkevä.

T E I V A S O K S A L A

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 1/tammikuu 2011]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke