Sukellusta Punaisellamerellä

Joukko sukeltajia killuu nousuköydessä odottamassa typen poistumista kehosta.

Sinisestä ui esiin kolme metriä pitkä Carcharhinus longimanus eli Ocean White Tip Shark, suomeksi avomeren valkopilkkahai. Seuralaisina sillä on iso parvi raidallisia luotsikaloja. Kaikki, joilla on kamera, syöksyvät sitä kohti. Hai lähestyy noin neljän metrin päähän, pyörähtää arvokkaasti ympäri ja katoaa taas siniseen. Minulta kesti 25 vuotta ja 600 sukellusta, ennen kuin onnistuin näkemään tämän upean kalan näin läheltä. Saman lajin häiriintynyt yksilö raateli ukrainalaisen snorklaajan viime talvena Siinailla, aivan Sharm el Sheikhin lomakeskuksen laiturin vieressä.

Olimme maanantaina aamupäivällä lentäneet Hurghadaan ja ajoimme sieltä suoraan Safagan satamaan, jossa tukialuksemme ”Diamond Explorer” odotti meitä.

Panssarit vartioivat Hurghadan kadunkulmissa. Meidän koneemme oli ensimmäisiä Egyptin kansannousun jälkeen laskeutuneita länsimaisia lentoja.

Kippari ajoi koko yön harvinaisen tyynessä säässä kohti etelää. Täysikuu valaisi matkaamme.

Herätys oli puoli kuudelta aamulla. Sukellusoppaamme Basem Ibrahim piti ensimmäisen briefing–tilaisuuden puoli seitsemältä.

Sukellusopas piirtää aina kuvan sukelluspaikasta. Hän kertoo sukellusreitin, mahdollisesti eteen tulevat eläimet, virtaukset, suurimman sukellussyvyyden ja sukelluksen maksimikeston sekä hengityskaasumäärän, jolloin viimeistään on tultava pintaan.

Itäranta lähdössä sukeltamaan.

Briefingin jälkeen alkoi hillitön hälinä. Kaikki kiirehtivät pukemaan sukelluspukujaan ja panemaan laitteitaan sukelluskuntoon. Punainenmeri on maailman suolaisin meri, siksi vyötärölle on kasattava tavallista enemmän lyijyä sukelluspuvun nostetta kumoamaan. Jos painoja on liian vähän, ei pääse pinnasta alas. Sukelluksen loppuvaiheessa, kun hengityskaasu on vähissä, alipainoisella saattaa olla vaikeuksia pysyä dekosyvyydessä eli noin viidessä metrissä, jossa aina uidaan muutama minuutti odotellen typen poistumista elimistöstä.

Sukelsin ensimmäisen keikan Shaab Sharmissa tavallisella paineilmalla, Egyptistä vuokratun tasapainotusliivin toimintaa opetellen. Sukelluspäiväkirjaan tuli merkintä kutevasta kalapariskunnasta, siipisimpusta ja pienestä luolasta. Ranteessani olevan sukellustietokoneen mukaan sukellusaika oli 50 minuuttia ja maksimisyvyys 18,3 m, näkyvyys 20 – 30 m. Ilmaa oli sukelluksen alkaessa 200 baarin paine 15 litran tankissa eli 3000 litraa, sukelluksen lopussa 50 baaria eli 750 litraa.

Vasta aamusukelluksen jälkeen säntäsimme aamiaiselle aluksen salonkiin. Tarjolla oli lähes hotelliaamiaisen veroinen kattaus. Merellä kaikki tarjolle pantu syödään pois näkyvistä rivakkaan tahtiin.

Liveboard–matkoilla sukelletaan kolme sukellusta päivässä. Ensimmäinen pulahdus on klo 7, toinen klo 11 ja kolmas klo 15. Halukkailla on mahdollisuus tehdä vielä yösukellus. Veden alla saatetaan siis olla nelisen tuntia viitenä päivänä peräkkäin. Viimeisenä päivänä tehdään vain kaksi sukellusta, että typpi ehtii poistua kehosta ennen lentomatkaa.

Jo seuraavana päivänä olimme retken eteläisimmässä kohdassa. Paikan nimi on Abu Habbas. Vesi on hämmästyttävän kirkasta. Jos tasapainottaa itsensä muutaman metrin korkeuteen pohjasta, tuntee lentävänsä. Upeat luolamuodostelmat ovat kuin kirkkoja, joissa valo siivilöityy katossa olevien aukkojen kautta hiekkapohjalle. Niihin pääsee sisään vain tyynellä kelillä, aallokossa sinne meno on hengenvaarallista, koska sukeltaja saattaa joutua ”pesukoneeseen”, ruhjoutua tajuttomaksi ja hukkua.

Kokki ilmoittaa kellon kilautuksella, että ruoka on valmista. Noin seitsemän sekunnin kuluttua on jo pitkä jono lihapatojen ääressä. Vaikka kaveri pitäisi aina ottaa huomioon, usein kokki saa venyä ja tehdä lisäannoksia, koska ruokaa ei vaan tunnu olevan tarpeeksi. Reipas ulkoilmaelämä kuluttaa energiaa.

Tavallisessa paineilmassa on happea 21 %. Sukelsin koko ajan kaasuseoksella, jossa happea oli 30 – 34 %. Se on turvallinen tapa sukeltaa, kun tehdään monta päivää peräkkäin useita sukelluksia päivässä. Lisähapen ansiosta sukeltajataudin riski pienenee.

Kuumassa ilmanalassa on koko ajan pidettävä nestetasapaino kohdallaan. Vettä menee viisikin litraa päivässä. Päätöspäivänä joku kuuluikin tokaisevan: ”Hyvä että loppuu tämä tolkuton juominen”.

Torstaina olimme koko retken huippupaikassa, St. John`s Reefillä, noin 400 kilometriä Safagasta etelään.

Venemies ajoi kumiveneellä riutan kärkeen, sitten hän laski yksi, kaksi, kolme. Sanalla kolme kellahdimme kaikki yhtä aikaa veteen selällemme. Jos joku myöhästyy, vene saattaa keikahtaa kumoon tai viivyttelijä putoaa jonkun toisen niskaan.

Sukeltaja riutalla.

Odottelimme toiveikkaina, tulisivatko riutan kuuluisat vasarahait esiin, mutta turhaan. Näimme kuitenkin ison napoleonkalan ja tonnikalaparven. Sen alla välähtelevät kyljet kertoivat, että siellä uiskenteli valtava parvi barracudia. Sukelluksen loppuvaiheessa näimme piikkikruunun. Tämä iso meritähti on viime aikoina lisääntynyt riesaksi asti. Piikkikruunu kulkee pitkin riuttaa ja samalla syö sitä. Ympäri maailmaa järjestetään piikkikruunutalkoita. Kaikki otetaan ylös ja tuhotaan. Oppaamme Basem kertoi, että viime talven aikana Punaiseltamereltä kerättiin tuhansia piikkikruunuja. Sen ainoa luonnollinen vihollinen, keilakotilo, on käynyt harvinaiseksi, syytä ei tiedetä.

Pääsimme riutan reunasta tukialukselle hyvällä kyydillä myötävirrassa, piti vaan olla tarkkana, että sai nousutikkaista otteen. Pari ohi lipsahtanutta sukeltajaa haettiin kumiveneellä puolen kilometrin päästä.

Iltaisin on vapaata seurustelua sekä valokuvien ja videoiden katselua laivan salongissa. Mitä harvinaisemman otuksen on bongannut, sitä mieluisampi sitä on esitellä muille. Illalla villapaita on suosittu pukine, koska vilu saattaa iskeä, etenkin sen neljännen sukelluksen jälkeen.

Egyptin sekavan poliittisen tilanteen vuoksi ei merellä ollut tungosta.

Lähellä oli aina iltaisin ankkurissa toinenkin sukellustukialus, vähän pienempi kuin meidän uutuuttaan kiiltelevä meripetomme. Aluksellamme oli vähän ylellisyyttäkin, kaksi poreammetta kannella. Kukaan ei kylpenyt, mutta auringonpalvoja sai niissä mukavan asennon.

Viimeinen sukelluspäivä koitti, kippari oli ajanut vastatuuleen koko yön, merenkäynti oli voimistumassa. Olimme saapuneet lähelle lähtösatamaa. Sukelsimme Salem Express –nimiselle hylylle. Se sijaitsee aivan lähellä Safagaa. Alus oli 1991 ollut tuomassa pyhiinvaeltajia Mekasta kotiin, kun se äkkiä nousseessa myrskyssä törmäsi riuttaan ja upposi. Virallisesti haaksirikossa menehtyi 470 ihmistä, uhrien oikea määrä saattaa olla jopa kaksinkertainen.

Itäranta Salem Expressin hylyn päällä.

Hylky makaa kyljellään, paapuurin puoleinen kylki ylöspän. Rungon stabilisointisiivekkeet ovat sisässä, se kertoo äkillisestä tuhosta. Uppoamisen syy näkyy selvästi hylyn keulassa. Törmäyksessä keulavisiiri on auennut, vesi on päässyt autokannelle, alus on kaatunut ja uponnut nopeasti. Hylky on ollut meressä kohta kymmenen vuotta ja korallit ovat jo vallanneet sen. Kalat katselivat meitä uteliaina hylyn mo-nista onkaloista. Sisätiloissa pyhiinvaeltajien matkatavarat olivat hujan hajan ja kertoivat karulla tavalla tästä järkyttävästä merionnettomuudesta.

Viimeisen illan vietimme Hurghadassa. Hotellihuone oli kuudennessa kerroksessa ja voimakas myrskytuuli vinkui parvekkeen oven raossa. Meri lainehti jo aivan mustana. Hyvä että pääsimme sieltä ajoissa pois.

Illalla söimme paikallista gourmet– ruokaa, kamelipihvit. Lihan maku tuntui olevan jostain härän ja poron välimailta, pihvi oli murea ja mehukas. Hotelliin palatessa panimme merkille kadunkulmissa edelleen partioivat panssariajoneuvot ja aseistetut sotilaat. Hurghadassa oli ollut vain yksi iso mielenosoitus. Poliisit ja sotilaat olivat yhtäkkiä hävinneet kaduilta, kuten Kairossakin. Paikalliset kauppiaat olivat pesäpallomailat kädessä vahtineet, etteivät ryöstelijät pääse liikkeisiin.

Lähtötoimet Hurghadan kentällä menivät sujuvasti. Yleensä kenttä on ruuhkainen ja virkailijat äksyjä, eikä mikään toimi kunnolla. Nyt henkilökunta oli ylitsevuotavan ystävällistä ja kävelimme suoraan tarkastuspisteitten läpi. Vanha sanonta, ”älä pure kättä, joka ruokkii sinua”, pätee täälläkin.

Passijonossa selvisi sen samoilla sukelluspaikoilla keinuneen toisen tukialuksen arvoitus: suomalaisia sukeltajia nekin olivat. Nyt palasimme samalla lennolla kotiin.

TEKSTI JA PINTAKUVAT TAPANI ITÄRANTA
SUKELLUSKUVAT TIMO VIKMAN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2011]