www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

“Teit´ isäin astumaan”

Seurakunnan retkellä Mikkelissä autokuskimme Kauko Karjalainen kertoi Venäjälle tehdyistä turistimatkoista. Sanoin, että minua kiinnostaisi käydä Taipaleenjoella, missä isä tappeli talvisodassa. Kauko sanoi, että sinne on niin huono tie, ettei pääse linja-autolla, mutta heillä on kavereitten kanssa suunnitelmissa syksyllä matka Laatokan ympäri pikku-bussilla, jos sää sallii. Pääset mukaan tähän 5 - 6 hengen porukkaan. Syksy oli kuitenkin niin sateinen, että Kauko sai viestejä Karjalasta, että ei kannata lähteä rypemään.

Seuraavana syksynä 20.9.2009 klo 3.30 lähdettiin meidän pihasta kohti Lappeenrantaa. Kauko oli kuskina ja mukana olivat hänen sisarensa mies Lehto, pari kaveria oli kirkolta, Jukka ja Ahti muistaakseni, sekä sotaveteraani Toivo Mäkelä Jämsästä. Kaikki muut olivat kokeneita Venäjän kävijöitä, paitsi minä olin ensikertalainen. Siksi nämä “veteraanit” opastivatkin minua rajalla, että siirrä kelloa tunti eteenpäin ja kalenteria 50 vuotta taaksepäin.

Sitten ajeltiin Sakkolaan ja siitä alkoi Taipaleen tie, reilu 20 km, joka oli ehkä mieleen jäävin “nähtävyys” sillä reissulla. Tiellä oli isoja sameavetisiä lammikoita melkein toisissaan kiinni. Välillä vähäisiä kumpareita joihin auton pohja välillä raapi. Toista tuntia meni menomatkalla, kun ei tiennyt yhtään niitten lammikoitten syvyyttä. Tullessa sitten uskalsi ajaa kovemmin.

Taipaleenjoen rantaan kuitenkin päästiin ja Linnakankaalle, missä se kuuluisa korsuturman muistomerkki oli. Sekin löydettiin, vaikka meillä ei ollut yhtään asiantuntijaa mukana. Mäkelän Topi oli mennyt 17-vuotiaana vapaaehtoisena jatkosotaan, joten hän ei tiennyt Taipaleen taisteluista mitään. Eväitä syötiin ja sitten olikin lähdettävä Aunukseen, mistä oli varattu hotellimajoitus pariksi yöksi. Hotellissa oli laaja pihamaa ja siinä yksi auto. Kauko parkkeerasi siihen pihan reunalle, niin jostain ilmestyi vartija joka siirrätti autoa 20 senttiä eteenpäin. Kuulemma aivan luonnollista tyyliä siinä kinkeripiirissä. Kello oli 2.30 elikkä 22 tuntia matkustamista, jos oikein räknäsin kellon siirtelyt. Lämmittämätön kivitalo ja kylmä vesi, mutta kyllä hyvin nukutti.

Aamupalan jälkeen lähdettiin tutustumaan ympäristöön. Kauko oli tilannut meille oppaaksi suomenkielentaitoisen opettajan, Nikolain. Hän oli hyvä selittämään meille Aunuksen historiaa ja rakennuksia. Käytiin mm. Syväriläisen luostarissa. Siellä oli kova hyörinä päällä, vaikka oli arkimaanantai, niin kovasti messuttiinkin yhdessä rakennuksessa. Pihan toisella puolella remontoitiin kolmikerroksista taloa. Katon purku oli käynnissä. Ei ollut pojilla mitään turvavaljaita, vaan aika huolettomasti näkyivät pyörivän.

Sitten lähdettiin Kuujärven rannalle aitokarjalaiseen kylään, jossa näkyi se kalenterin 50 vuotta taaksepäin. Oli matalia majoja ja omettoja, sikolättejä, perunamaita, puuvajoja ym. kaikki ihanasti rempallaan. Nikolain ansiosta päästiin tutustumaan yhteen mökkiin sisäpuoleltakin. Siinä oli kesäasukkaina iäkäs maatuska tyttärensä kanssa. Pyykkikone oli keskellä tupaa, eli saavi täynnä pestäviä ja pyykkilauta siinä laidalla. “A hyvä olis elleä, mutta nykyaika pilua kaik. Talvella rosvot kävi ja vei telkkarit, ratiot, astiat, jopa uunista valurautaiset tuhkaluukut.” Eipä siinä osannut muuta kuin kauhistella maailman pahuutta. Toivoteltiin parempia aikoja jatkossa.

Hotelliin tultiin yöksi ja aamulla Syvärin rantaa seuraillen jonkun matkaa. Isoja laivoja siellä joella kulki ja myöskin Syvärin voimala jäi mieleen. Laatokan rantatielle palattiin ja suunta kohti Sortavalaa. Alkuperäinen ohjelma oli, että Sortavalassa yövytään ja käydään sitten Petroskoissa. Korpilahden poikien bisnekset eivät oikein onnistuneet Aunuksessa ja he olivat kyllästyneinä lähdössä koti-Suomeen. Minunkin selkäni protestoi pitkiin ajomatkoihin, joten ei se ollut mikään vastenmielinen ehdotus. Paljon muutakin on jäänyt näkemättä. Sortavalaan tutustuttiin pari tuntia ja sitten kokka kohti kotimaata. Kello 23.00 olin kotipihassa.

Seuraavana kesänä 18-20. 6. 2010 Korpilahden Isänmaan Ystävät ry. järjesti matkan Karjalaan, pääkohteenaan Taipaleen kylä. Pitihän sinne lähteä kun oli luvassa päivä Taipaleessa sekä sotahistorian tuntijoita mukana. Meitä oli 48 osallistujaa mukana ympäri Suomen. Useimmilla tuntui olevan yhteyksiä Taipaleeseen tai Korpilahteen. Eikka serkku oli Helsingistä, Riikosen Veikko Putkilahdesta, Uudentalon Hannu ja Tammelinin Sulo Oittilasta jne. Matkan johtaja Mikko Strang kirjoitti Korpilahden Joulussa 2010 hyvän matkakertomuksen, joten sitä ei paljon tarvitse täydentää. Kaikki oli hyvin suunniteltua, kuten se pomppiva ja keinuva elämysmatka Taipaleelle venäläisissä busseissa. Matkaseura oli myöskin ensiluokkaista. Viimeisenä matkapäivänä osa porukasta jäi Viipuriin ostoksille ja toinen puoli lähti oppaan mukana Tali-Ihantalan taistelupaikoille. Talin tie oli poikki, mutta Ihantalaan sentään päästiin. Sieltä jäi mieleen peltomaisemassa olevat siirtolohkareet, joiden takana saattoi kuulema nukkuakin hetken, kun silmät eivät enää auki pysyneet. Tali-Ihantalassa elettiin Suomen kohtalon hetkiä, mutta niin vain suomipoika kesti senkin tulimyrskyn ja sai vihulaisen hyökkäyksen pysähtymään. Suuri kiitos veteraaneille, sillä muuten täällä puhuttais vierasta kieltä, kuten Simolan Erkko joskus muistutti. Tultuamme takaisin Viipuriin käytiin vielä pienellä tutustumiskierroksella ja ostettiin tuliaisia kotiin viemisiksi.

Kerron vielä mitä minulle tuli mieleen noilla Taipaleen reissuilla. Olin vähän viidennellä, kun talvisota syttyi. En muista yhtään isän lähtöä enkä tuloa. Eino-setä kaatui Viipurin naulatehtaan lähellä 10.3.1940. Hänestä on hyvin hämärä muistikuva Paimilan liiterin luona, ja sitten hänen hautajaisistaan kevättulvien aikaan.

Putkilahden Kylälehden 3/2011 numerossa oli Tapani Itärannan kirjoitus Solmu-enon sota. Siinä ei ollut minulle muuta tuttua kuin nimi, Solmu Hovinen. Tuli mieleen, että kuinka vähän näistä Putkilahden sankarivainajista on jäänyt muistitietoa tai peräti dokumentteja. Saattoi tuo Solmun tarina olla ainutlaatuinen lajissaan.

Isä oli kai aika paljon Könnössä töissä, ainakin kesäisin. Heillä oli Veikon kanssa ikäeroa vain pari viikkoa ja käsitin, että he viihtyivät hyvin yhdessä. Esko oli 5 vuotta nuorempi, niin hänellä oli kai eri harrastukset. Veikko oli jäntevä kaveri, veti leukoja yhdellä kädellä ja harrasti urheilua omaksi iloksensa. Ei lähtenyt Putkilahden kentälle, vaikka teki kuulemma parempia tuloksia kuin siellä tekivät. Hänellä oli oma kenttä metsäpellolla. Oli hyvin kiinnostunut urheilusta ja tiesi maailmanennätykset, ainakin niissä lajeissa mitä itse harrasti. Työmaalla myöskin tapahtui, esim. sarkaojan kaivussa lapiolla, miehen päiväurakka oli 100 metriä, niin Veikko pisteli kevyesti 200 metriä ojaa.

Isä yöpyikin Könnön pitkässä aitassa, vaikka kotiinkaan ei ollut pitkä matka. He metsästivät iltaisin rottia navetasta Veikon pienoiskiväärillä. Myös kalastus oli iltapuhteen harrastuksia.

Taipaleessa Veikko ja isä olivat tietääkseni samassa kolmannessa komppaniassa. Sitten kun alettiin aikuistua, niin isä kertoili joitain sattumuksia, sota oli jo kaukana takana. Usein hän käytti vastapuolesta “naapuri” nimitystä. Mäkis Eero Muuramesta ja Pylvis Ville Iloniemestä olivat komppanian humoristeja. “Iso mummu yskii”, sanoi Eero kun naapuri ampui järeällä laivastotykillä Laatokalta. Eero katsoi kun pommikoneesta irtosi lasti, niin hän sanoi, “jahas nyt se perälauan aukas.” Ville tuli yöllä vartiosta, tykistötuli oli tavallista kiivaampaa, niin joku kysyi, “millä se ampuu, onks ne isoja?” Johon Ville, “on ne semmoisia ettei minkäänlaiset turkkiliivit pijä jos se kohalle osuu.”

Korpilahtisten turmakorsusta on myös monta kertomusta. Tässä vielä yksi putkilahtisten osuudesta isän kertomana.

18.1.1940 Naapuri ajoi koko päivän niin kuin sontaa pommikoneilla Terenttilä - Linnakangas linjaa. Iltapäivällä osui arviolta 1000-kiloinen pommi miehistökorsun ovelle. Heille tuli hälytys lähikorsulle kaivamaan turman uhreja esiin. Lastun Eero oli löytänyt pistimen seinän raosta, jolla hän sai rassattua ilmareikää ensiavuksi. Apuun tulleet kaivoivat kovalla kiireellä ilmakäytävää luhistuneeseen korsuun. Korsussa oli 44 asukasta, joista kaatui 24. Kaatuneista 10 oli korpilahtelaisia. Aarne Kopiseva kuoli vasta kenttäsairaalassa verenmyrkytykseen 22.1. Reinan Alvari oli hirsien välissä elottoman näköisenä. Siirsivät hänet penkalle vainajien joukkoon, mutta hän sai happea ja alkoi yskiä siellä. Myöhemmin huomattiin, että hän selvisi ruhjeilla ja mustelmilla. Tikanderin Kustaa oli myös tajuton ja selkä pahoilla haavoilla. Kopisevan Aarnen oli sattunut kantapäähän. Aarne puhui, että “kyllähän minuunkin sattu, mutta kyllä tuo Kustaa män pahaks, eipähän siitä enää miestä tule.” Ilmeisesti Kustaa “paikattiin” entistä ehommaksi, koska hän kesti vielä jatkosodankin, sekä savottamiehenä, viljelijänä ja perheen isänä oli miesten parhaita. Hän myös hiihti ja juoksi kilpaa Pyrinnön riveissä. Rautavaaran Tapsa lauloi aikoinaan, että arvokkaimmat kunniamerkit näkyvät vain saunassa. Minäkin nuorena olin kerran Tikandereilla puintihommissa. Illalla, kun saunassa pestiin puintipölyt pois, niin minäkin näin nuo “kunniamerkit”. Kyllä ne minuun ainakin tekivät suuremman vaikutuksen kuin konsanaan nuo linnan juhlien kävelevät “joulukuuset”.

Naapurin lentokoneet kiersivät matalalentoa ja kuskit kurkkivat kaula pitkällään korsunraivaajien pelastustöitä. Olisivat voineet tappaa heidät kaikki, mutta eivät ampuneet. Illalla Tiltu kailotti kovaäänisellä, että “taas teiltä meni korsu ja siinä 500 miestä. Puna-armeija tulee jatkamaan tätä, ellette lopeta epätoivoista taisteluanne ja antaudu”. Pojat vain naureskeli, että kauheita korsuja se luulee meillä olevan.

Korsuturman muistomerkillä Linnakankaalla Oiva Saarinen, Eino Sarinen ja Veikko Riikonen.

Isällä ja Veikolla oli siviilissäkin tapana lyhennellä toistensa hiuksia. Kerran helmikuulla Veikko liippasi isän tukkaa ja puhui, että “kuinkahan kauan täällä näitä villoja keritään?” Muutaman päivän jälkeen Terenttilässä lääkintämies tuli kertomaan Könnön haavoittuneen pahasti, eikä voida kuljettaa taakse ennen pimeän tuloa, koska oli niin aukeaa seutua. Oli mennyt räjähtävä luoti poskista läpi ja jälki oli sen mukaista. Isä kävi katsomassa miehistösuojassa. Silmien seutu näytti ehjältä, mutta siitä alaspäin pää oli paketoitu vahvasti. Hän oli armeliaasti tajuttomana. Veikko kuoli seuraavana päivänä 18.2.1940 kenttäsairaalassa. Könnön Eskosta oli kuulunut sellaista tietoa, että hän oli korjannut katkenneita puhelinyhteyksiä ja menossa omaan miinakenttään merkittyä polkua pitkin. Tuli kova kranaattikeskitys, niin hän löi maihin vähän polulta sivuun 12.3.1940.

Isä selvisi aika vähällä talvisodan. Kerran meni taju kun kranaatinsirpale rikkoi kypärän ja juuttui siihen kiinni. Joukkue joutui vetäytymään, mutta tajunta palasi ja hän ehti toisten mukaan. Minä sain siitä sirpaleesta matkamuiston. Sotilaspassiin tuli merkintä: “Haav. 2.1.1940 Taipaleenjoella päähän.” Toisen kerran paloivat jalat, kun kaveri teltassa kompastui kiehutetun vesipakin kanssa.

Oli sattumaa että appiukkoni, Verneri Viitala, taisteli samoissa asemissa isän kanssa vaihtovuoroin. Hän oli eversti Matti Laurilan johtaman JR.23 7:nessä komppaniassa. Tämä oli pohjalaisrykmentti ja Tiltu sanoi heti tervetulopuheessaan, jotta “kyllä lähtee Laurilan verikoirat Taipaleesta”. Mutta eiväthän pojat lähteneet, ennen kuin helmikuulla siirrettiin Vuosalmelle.

OIVA SAARINEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 6/kesäkuu 2012]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke