Muistoja vuosikymmenten takaa

Silloin palautuivat elävästi mieleeni sotien jälkeiset ajat Putkilahdessa, kun pienenä tyttönä jouduin kotonani kuuntelemaan niitä järkyttäviä tarinoita, joita sodasta selvinneet miehet kertoivat.

Isäni Vihtori Elfvengren selvisi sodasta, mutta hän hukkui Putkilahdessa työtehtävissä ollessaan traagisesti, kun puulastissa ollut keluvene törmäsi uppotukkiin Päijänteellä. Näin äitini Selma ja me sisarukset Esa, Eila, Ella, Aune ja Kerttu jouduimme pärjäämään ilman isää tilanteessa, missä oli puutetta kaikesta.

Kotipaikkani nimi Putkilahdessa oli Hakamaa, jonka isäni oli ostanut silloiselta Salmelan isännältä Viljo Ruthilta. Aikaisemmin asuimme Heikkilän talossa vuokralla. Mieliin painuva tapahtuma oli muutto omaan kotiin Hakamaalle ja se, kun muuton yhteydessä jouduttiin myrkyttämään kaikki huonekalut jottei torakat ja muut ötökät päässeet uuteen kotiimme.

Isäni, joka silloisen tavan mukaan oli monitaitoinen käsistään, hallitsi myös parturihommat. Kylän miehet kävivätkin joukolla tukkaansa leikkauttamassa, ja samalla kodistamme muodostui yhteinen kokoontumispaikka, jossa parturoinnin ohella myös sodassa aikaansaatuja henkisiä paineita yhdessä kevennettiin.

Siinä pienen tytön mieli oli sekasortoisessa tilassa, kun uteliaisuudessaan joutui kuuntelemaan niitä järkyttäviä tarinoita miten rintamatovereita kaatui oikealta ja vasemmalta, milloin tark`ampujien saaliina, milloin kranaattien tai tykkitulen toimesta ja miten rumaa jälkeä teki liekinheittimet puhumattakaan panssarivaunuhyökkäyksistä.

Miehet kertoivat seuranneensa, miten vaikeasti haavoittuneita siirrettiin taistelupaikasta saamaan ensiapua tarmokkailta rintamalotilta. Ja paljon, paljon muutakin järkyttävää sai silloin kuulla.

Näin jälkeenpäin ajatellen se oli miehillä paikka, missä tukanleikkuun yhteydessä heillä oli tilaisuus purkaa niitä sodassa saatuja paineita, koska silloin taistelujen uuvuttamille miehille ja raskaat rauhanehdot saaneessa Suomessa ei katkeruuden ilmapiirissä ollut muuta sanottavaa kuin ”mitäs menitte”.

Vuodet ovat arvet paikanneet ja veteraanit saaneet heille kuuluvan arvostuksen. En voi kun ihmetellen todeta sen, että siellä jossain vuosikaudet taistelleet sotilaat olivat todella rautahermoisia miehiä, joiden henkinen vahvuus oli niin luja, että he pystyivät paineistaan selviytymään ilman yhteiskunnan apua.

Tukanleikkuusta oli siskoksille myös hyötyä, kun he siivosivat lattialle pudonneet hiukset niin he saivat siitä markan palkaksi. Siivouksen jälkeen oli tilaisuus livahtaa ulos omiin leikkeihin ja unohtaa kuullut kauhukertomukset, mutta mielen perukoille ne silti jäivät. Kun ikää kertyy, niin vuosikymmenten takaiset tapahtumat tulevat toisinaan voimakkaasti esiin ja niitä elää mielessään uudemman kerran.

Minun, kuten kaikkien muidenkin lapsuusaika päättyi ja aikuiseksi vartuttuani uudeksi kotipaikakseni tuli Imatra, jossa kasvatin kolme poikaani miehen ikään. Itse kävin ansiotyössä OVAKO Imatran Terästehtaalla toimien siellä nosturinkuljettajana eläkkeelle asti.

Nyt eläkeläisenä minulla on ollut aikaa harrastuksilleni. Olen ollut jo useamman vuoden Imatran Teräseläkeläisten puheenjohtajana, ja öljyvärimaalausta olen harrastanut Imatran Työväenopistossa. Puutarhanhoito on ollut erityinen intohimoni.

Mukava on ollut aina lukea tänne tullutta Putkilahden Kylälehteä. Erikoisen kiva oli lukea tämän vuoden helmikuun numerosta, jossa sanoin ja kuvin kerrottiin Seuralasta, nykyisestä nuorisoseuratalosta. Sitä lukiessa se tuntui niin tutulta ja kotoiselta, että siitä jäi mieleeni lämmin olo.

Toivotan teille kaikille kannustusta jotka pidätte kylää hengissä, sillä Putkilahti on hyvä kylä.

Eila Kuivanen os.Elfvengren

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 3/maaliskuu 2013]