Pustaa, linnoja ja aurinkoa

Viisi viikkoa Unkarissa tuntui tiedon lähdöstäni saatuani todella pitkältä ajalta, useampaan kertaan mietin, olenko todellakin valmis jättämään Suomen kesän kauneimpaan ja lämpimimpään aikaan, ja lähtemään täysin vieraaseen maahan keskelle ulkomaalaisia. Epäilyt kuitenkin haihtuivat jo ennen matkaa, kun viimeinen kotona viettämäni viikonloppu oli sateinen, ja tiesin, että Unkarin heinäkuussa ei koskaan pitäisi sataa. Myöhemmin, perille päästyäni, en paljon enää ehtinyt miettiä matkan mielekkyyttä, kun lähestulkoon jokainen vapaahetki kului nukkumiseen.

Jo saapuminen Budapestiin osoitti matkan kannattavuuden, Suomen kaatosade vaihtui 39 asteen helteeksi. Kentältä siirryttiin tulevan toisen isäntäperheen järjestämään autoon tulevan veljeni Lorin ja äidin tuttavan seurassa, ja ajettiin kolme tuntia kohti Balaton-järveä, jonka rannalla olevassa leirikeskuksessa olin 4H-leirin ulkomaalaisena vieraana ensimmäisen viikkoni. Leiriläiset olivat melko nuoria, joten tulkeiksi ja seuralaisiksi muutenkin, oli järjestetty kaksi nuorta, ohjaajien pojat, 16-vuotias Laci, joka vieraili Suomessa heinä-elokuun vaihteessa, sekä 19-vuotias Zoli, joka oli vieraillut Suomessa neljä vuotta sitten.

Leiri kului nopeasti, joka päivä seikkailtiin leirin kanssa jossain lähialueilla puolet päivästä linnoja ja kuuluisia paikkoja katsomassa, ja loput puolet otettiin aurinkoa ja uitiin Balatonissa, jonka vesi oli näin suomalaiselle lähes liian lämmintä uimiseen (n.25 astetta), mutta heille, etenkin Lacille, kuulemma melko viileätä. Illat kuluivat nekin rattoisasti leirin ohjaajien ja poikien kanssa jutellessa tai leiri-discossa tanssiessa. Ensimmäinen ilta oli melko hämmentävä, kun kellon lähestyessä kymmentä aurinko katosi salaperäisesti, ja tuli täysin pimeää, en koskaan ollut moista kokenut heinäkuussa! Iltapimeyteen kuitenkin tottui pian, eikä se enää muina iltoina hidastanut vauhtia juurikaan. Viimeisenä iltana ja lähtöpäivänä tunnelma oli haikea, olin ystävystynyt leiriläisten kanssa yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta, ja oli surullista tietää, ettei välttämättä enää koskaan tavattaisi. Isäntäperheet olivat molemmat Debrecenissä, joka on lähestulkoon Unkarin toisella puolella, ja viimeinen leiripäivä kuluikin lähes kokonaan matkustamiseen. Leiriläiset olivat myöskin Debrecenistä kotoisin, joten matka ei kuitenkaan tuntunut pitkältä, varsinkin kun piti ottaa univelkoja takaisin, kun leirielämään ei paljoakaan lepoa mahtunut.

Ensimmäiseen isäntäperheeseen kuului äiti Zsuzsanna, isä Janos ja kaksi poikaa, 15-vuotias Janos, joka hänkin oleili Suomessa samaan aikaan Lacin kanssa, sekä 10-vuotias Peter. Ensimmäinen viikko kului matkustaessa lähialueilla, alkuviikko majoituttiin Egerin kaupungissa ja loppuviikko Matrafüredissä isoäidin mökillä. Egerissä sattui huvittava tapaus, kun isä vei minut tutustumaan paikalliseen viinikellariin, ja siellä ollessamme omistajatar sattui paikalle, oli ollut tekemässä, Palinkaa, eli Unkarilaista viinaa, ja ilmeisesti oli sitten itsekin hieman maistellut. Rouva sattui huomaamaan siniset silmäni, ja säntäsi halaamaan ja puhumaan kovasti minulle jotain ilmeisen tärkeää asiaa. Perheeni puhkesi nauramaan, ja tietysti ulkomaalaisena olin aivan pihalla mitä tapahtui, kunnes isä rouvan kaulastani irroitettuaan selitti minulle hänen ihailleen kovasti silmiäni, (Unkarissa kuulemma kauniin tytön merkki on siniset silmät.) ja kysyneen, että menisinkö minä naimisiin hänen poikansa kanssa. Loppupäiväksi siitä sitten riittikin hauskaa. 20. päivä saatoimme Janoksen Budapestin lentokentälle ja Suomeen lähtevään koneeseen, ja vietimme loppupäivän kaupungin katuja kävellen ja tutustuen joihinkin nähtävyyksiin.

Toiseen perheeseen siirryin 21. päivä, uudessa perheessäni on vanhemmat Vilma ja Auriel sekä kaksi nuorta, 17-vuotias veli Lori ja 15-vuotias sisko Vera, joka hänkin lähti edellisenä päivänä Suomeen. Tässä perheessä vietin vain viikon, jonka aikana kuitenkin ehdin tutustua paremmin Debreceniin. Lori esitteli minut useille ystävilleen, ja näytti kahden illan verran Debrecenin yöelämää. Vanhemmat esittelivät työpaikkansa, äiti opettajien harjoittelu-collegen, ja isä Debrecenin sairaalaa. Kävimme myös Kabassa, äidin syntymäkylässä, sekä Hajdusoboslon kylpylässä. Yritimme käydä myös perheen mökillä Itä-kanaalin rannalla, mutta koska päivä oli ollut sateinen, tie oli märkä ja mutainen, joten auto jäi kiinni. Jouduimme Lorin kanssa työntämään auton liikkeelle, jotta äiti pääsi kääntämään auton ja ajamaan pois mudasta. Jäimme kävelemään, jottei äidin tarvinnut pysähtyä ottamaan meitä takaisin kyytiin, ja tietysti alkoi taas sataa vettä. Autolle oli n. puolen kilometrin matka, joten sinne päästyämme emme olleet ainoastaan mutaisia, vaan myöskin märkiä.

Viimeisen viikkoni vietin taas 4H-leirillä, tällä kertaa Hortobagyn pustalla, tutustuen alueen kasvillisuuteen ja erityisesti linnustoon. Menomatka tuntui hankaluuksia enteilevältä, kun kukaan ei puhunut mitään muuta kieltä kuin unkaria. Myöhemmin onneksi ilmeni, että kaksi ohjaajista ja muutama leiriläisistä puhuu hieman englantia. Sunnuntai meni lähinnä toisten touhuja seuratessa, ja niistä arvaillen, mikä kulloinkin oli ohjelmassa. Maanantaina leirillä vieraili Angela, joka oli ollut ensimmäisen leirin johtaja, ja jonka perheen piti olla isäntäperheeni tällä viikolla, mutta koska hän ei puhunut englantia, ja hänen poikansa Laci oli Suomessa, hän oli järjestänyt meille ohjelmaksi leirin. Hänen mukanaan tuli Zoli, joka majoittui leirille myöskin, ja toimi loppuajan tulkkinani. Teimme pitkiä vaelluksia pustalle lintuja tarkkailemaan, pisin kulkemamme matka oli 16 kilometriä, joka sinällään ei kovin pitkä ollut, mutta kun siihen lisää 30 asteen helteen, olin illalla todella väsynyt.

Viisi viikkoa kului todella nopeasti, liian pian oli edessä viimeinen viikonloppu, jonka vietin Zolin ja Angelan seurassa, nukkuen Angelan kotona ja kulkien heidän kanssaan päivät. Maanantaina oli edessä matka Budapestiin ja lento takaisin Suomeen. Lähtö oli haikea, monta ystävää jäi Unkariin, ja maisemiin olin jo ehtinyt kotiutua, eikä hellekään enää tuntunut ollenkaan liian kuumalta. Nyt jälkeenpäin en kadu tippaakaan lähtöäni, ainoa mikä matkassa jää harmittamaan, on että se oli niin lyhyt, juuri kun alkoi sopeutua maahan ja kulttuuriin, olikin jo aika palata kotiin. Päässä pyörii tuhansia ajatuksia ja muistoja, ei varmasti ole tuntiakaan vuorokaudessa, jolloin en ajattelisi Unkaria ja sikäläisiä ystäviäni, varmasti sinne palaan, toivottavasti jo ensi kesänä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Päivi Nurminen

Etusivulle...

Julkaistu
Putkilahden
kylälehdessä:
12/2000 joulukuu





Sivun alkuun...

Palautelomake

Kyläsepän kuulemia

Silloin köyhän lapsen on töihin lähdettävä, konttaamasta kun käveleen nousee.