Tämän kuluneen syksyn tapahtumat osoittavat koskettavasti sen, että kaikki ei olekaan varmaa tai omassa varassamme. Jopa varmimmat varustukset ja suunnitelmat voivat pettää. Monia kysymyksiä herää, - miksi ihminen on paha toiselle ihmiselle?

Oma kristillinen perinteemme opettaa rakastamaan lähimmäistämme niin kuin itseämme. Kauhistuttavat tapahtumat myös kotimaassamme synnyttävät hätää ja huolestumista tulevaisuudestamme.

Mihin on kadonnut toisen ihmisen kunnioitus? Mihin ovat peittyneet kristilliset, turvallisuutta mukanaan tuovat arvot? - Ovatko ne hautautuneet paljon puhutun hillittömän rahanvallan alle? --Ovatko niiden tukahduttajina toimineet vallanhimo, tappava kilpailu tai toisista välinpitämätön käyttäytyminen? Vastauksia on vähän - kysymyksiä paljon.

Olisiko eräs syy arvojen katoamiseen siinä, että nykyihmisen on vaikea löytää hiljaisuutta. Jatkuva kiire ja meteli ovat jokapäiväisiä ilmiöitä. Usein yön lepoon tarkoitettu aikakin käytetään rauhattomaan, repivään menoon.

Kristillisten arvojemme kirkastaminen olisi tärkeätä juuri nyt, jolloin kansainvälinen kanssakäymisemme on lisääntymässä voimakkaasti useille eri suunnille. Kristillisiä arvojamme tulisi tuoda esille kaikissa yhteiskuntamme toiminnoissa. Nämä arvot voisivat korostua selvemmin myös kirkon ja koulun opetuksessa. Turhan rihkaman karsimiseen pitäisi olla rohkeutta. Arvokasta olisi oppia erottamaan kaiken moninaisuuden keskeltä se olennaisin, tärkein.

Lähestymme jälleen valon ja lämmön juhlaa, joulua. Joulunviettomme on vanhaa perinnettä. Sekin on saanut kylkiäisikseen mahdottomat mitat täyttävän kaupallisuuden joulukatuineen, pikkujouluineen, meluineen ja nautintoineen. Kysytään, onko tämä joulu vai karnevaali? Haluaisimme joulun säilyvän kristillisenä juhlanamme.

Kristillinen perinteemme toimii kirkkaimmillaan voimanlähteenä kohdatessamme kärsimystä ja kuolemaa. Se auttaa ihmistä kokemaan ikuisuuden ja pyhyyden.

Adventin aika on lähimmäisenrakkauden osoittamisen aikaa. Kiinalainen sanonta kuuluu: "Sydämen lämpöä ei voi syödä, mutta sen puutteeseen voi nääntyä". Monet ongelmat ovatkin tästä puutteesta johtuvia. Kaikkein parasta on ihmisten välinen lämpö.

Viemme jouluaattona kynttilöitä omaistemme haudoille. Sekin on rakkauden osoittamista. Emmekö voisi viedä nyt myös pientä kynttilää sellaiselle haudalle, jossa ei koskaan pala pienintäkään tuikkua?

Adventin ajan omana vuosisataisena perintönä on säilynyt adventtihymni: Hoosianna. Tätä Voglerin sävellystä vuodelta 1795 on laulettu Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1858. Sana "Hoosianna" tarkoittaa "Herra, auta, pelasta". Hoosianna on huudahdus, jolla tervehdittiin kuningasta tai käännyttiin Jumalan puoleen; Messiaan tervehdys. Halki vuosisatojen tämä hymni on antanut kokemuksia uskon yhteydestä. Tämän tulevankin joulun saamme ottaa vastaan laulamalla Hoosianna-hymniä.

Adventin aikaan lauloimme päiväkerholaisten kanssa iloisesti Hoosianna-hymniä. Kerran eräs pieni poika tuli syliini ja kuiskasi: "Kuule, Aune, meillä on yhteinen Hoosianna!" Nämä pikkuisen Paavon sanat olivat jälleen kerran todistamassa sitä sanontaa, että "lapsen suusta tulevat totuuden sanat".

Lähetän tämän adventin ja joulun tervehdyksenä kaikille teille nämä lapsen sanat: "Kuulkaa, meillä on yhteinen Hoosianna!" Voimme kaikki yhtyä tervehdykseen: "Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen".

Aune Turunen

Palautelomake