Tehokas kuumelääke

Silloin ajan ratas pyöritteli 40-lukua, kun opettaja Rauha Aulas mittasi minulta, silloiselta oppilaaltaan, kuumetta. Yli 38 asteen lukema mittarissa oli opettajan mielestä niin korkea, että hän lähetti minut kesken koulupäivää kotiin. Hän pyysi koulutoveriani Kielo Järvistä saattamaan minua kotimatkalle, joka oli neljä kilometriä pitkä taival ja se piti kulkea jalan.

Kielo otti tehtävän ystävällisesti vastaan ja huolehti minut kotiin sänkyyn asti. Hän tarjoutui lisäksi myöhemmin käymään Könnön talossa hakemassa juustomaitohinkin, joka minun olisi pitänyt hakea sieltä koulusta tullessani.

Illan alkaessa hämärtyä Kielo toikin juustomaidon meille. Hän oli käynyt kotonaan Nikkilässä hakemassa hevosen, jolla hän sitten karautti Könnöön. Maitohinkki tukevasti toisessa kädessään hän sitten ajoi Könkkölän pihaan naama iloisessa hymyssä. Maito oli pysynyt kannen alla tiiviisti, sitä ei ollut läiskynyt yhtään tippaa ulos!

Kielo oli hyvin innoissaan siitä, että Valtolla ajaminen oli onnistunut niin hyvin. Valtohan oli vielä nuori ori, eikä sitä oltu ehditty kovin paljoa opettaa ajoon. Harjoituksestahan tämä ajo täysin kävi Kielon mielestä. Kielon vaari, Kustaa Järvinen, oli juuri tuolloin matkoilla, eikä tiennyt tyttärentyttärensä hevosajelusta mitään. Kielo ja Valto-hevonen kuvattuna Nikkilän pihassa vuonna 1949.

Kielo halusi jakaa iloansa ystävänsä kanssa ja tarjosi hevosajelua minullekin. Ja niin siinä sitten kävi, että sain luvan pieneen pyörähdykseen Valton kyydissä Kielon ohjastamana. Istuin rekeen ja punaposkinen hevostyttö kannusti Valton vauhtiin. Ajelu sujui erittäin hienosti, hevonen täytti ohjastajan kaikki toiveet. Jyrkästä Könkkölän mäestä laskeuduttuamme Korospohjaan Kielo arveli, että voisimme koettaa, miten kovasti Valto menisi paremmalla tiellä. Ja mikäpäs siinä, lähdettiin porhaltamaan kohti Putkilahtea niin että lumi pöllysi. Kevyttä oli reen kulku ja hevosella näytti olevan hirveästi jalkoja ja ne kaikki olivat kuin jatkuvasti ilmassa. Tien varren puut vilistivät silmissä ja hevosen häntä oli kuin suuri luminen pilvi reen yläpuolella. Kielo nauroi ja kiristi ohjaksia naama omenanposken punaisena. Minulle se oli ennenkokematon elämys! Vauhdin hurma oli valloittavaa - sen saimme suonissamme kokea. Valton harja hulmusi ja komeat lihakset pullistelivat riemullisesta menosta. Varmasti se nautti saadessaan juosta puhtaalla, lumisella tiellä.

Rumppumäen päällä Kielo ehdotti, että kävisimme Hilma-tätiä tervehtimässä Järvelässä. Minulle se sopi myös, sillä olisihan tosi mukavaa hurauttaa oriilla Järvelän pihaan.

Kielo ohjasti Valtolla suorakulmakäännöksen oikealle ja matka kohti Järvelää alkoi. Tietä ei juuri näkynyt, polku oli lumen ja risujen peittämää. Valto pääsi hyvin eteenpäin ja reki kulki kiltisti perässä. Metsä oli lumoavan kaunis lumivaipassaan ja meillä oli reessä hyvin hauskaa. Juttelimme niitä näitä ja nauroimme tietysti välillä.

Yht'äkkiä Valton vauhti pysähtyi. Se seisoi kahden nuoren männyn välissä voimatta liikkua mihinkään päin. Kielo hyppäsi reestä ja juoksi kauhuissaan katsomaan, olisiko aisa katkennut ja puhkaissut hevosen mahan. Onneksi niin ei ollut käynyt. Se oli vain tiukassa pinteessä puiden välissä. Minä ehdotin, että kaadetaan se toinen petäjä siitä pois, niin saadaan hevonen irti puristuksesta. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä reessä ei ollut sahaa eikä edes kirvestä. Ehdotin, että kävellään Järvelään pyytämään apua, mutta Kielo sanoi tiukasti, että ilman hevosta ei sinne mennä.

Kielo katseli vähän aikaa Valton tilannetta. Sitten hän rupesi riisumaan sitä valjaista. Minä vapisin puun takana peläten, että kohta tuo suurijalkainen ori kumauttaa kaviollaan Kielon hengiltä. Tiesin, että hevoset voivat purrakin!

Kielo myhersi hangessa hevosen ympärillä ja puheli sille aivan kuin ihmiselle. Lopulta hän sai hevosen riisuttua valjaista ja sitoi sen puuhun kiinni. Yhdessä yritimme vängetä rekeä ympäri. Järvelään emme enää halunneetkaan mennä. Melkoinen urakka reen kääntäminen meille olikin, mutta lopulta se onnistui. Kielo pystyi nyt valjastamaan Valton ajokuntoon. Minä hirvittelin puun takana kauhuissani. Lopulta istuimme onnellisesti jälleen reessä ja matka kotiin saattoi alkaa. Piti ottaa aikaa kiinni sen verran, että lähes ilmalentoa kiitolaukalla pyrähdettiin Könkkölän pihaan. Suorakulmakäännöksetkin sujuivat Kielolta ja Valtolta täysin virheettömästi, reki ei kaatunut kertaakaan! Kyllä vaari olisi ollut ylpeä tyttärentyttärestään, jos olisi ollut tämän näkemässä!

Niin me tytöt pääsimme turvallisesti koteihimme. Hevonen oli myös täysin kunnossa. Se oli saanut terveellistä liikuntaa ja oivallista ajo-opetusta.

Aamulla lähdin terveenä kävelemään kouluun. Opettaja Aulas ihmetteli, että miten se kuume niin pian voi parantua, hänhän itse mittasi sen kahteen kertaan! Kerroin, että Kielo huolehti minusta niin hyvin, että saattoi minut kotiin asti ja haki vielä sen juustomaidonkin Könnöstä meille.

Ajelusta en puhunut mitään. Kuka sitä nyt olisi uskonut, että kuume lähti sillä reissulla! Kuitenkin se lähti. Näkihän opettajakin sen.

Opettaja kiitteli Kieloa minunkin puolestani. Hän sanoi kovasti pelänneensä, että jaksaisinko niin kovassa kuumeessa kävellä pitkän matkan kotiini. Sanoi olevansa helpottunut, ettei käynyt kuinkaan.

Hiljaisessa mielessämme Kielo ja minäkin olimme tosi helpottuneita. Mutta Valtoa me ihailimme todellisena ravikuninkaanamme!

Aune Turunen

Kielo ja hevonen Ruotsissa. Kuva vuodelta 1952

Etusivulle...

Julkaistu
Putkilahden
kylälehdessä:
3 /2002 maaliskuu





Sivun alkuun...

Palautelomake

Kyläsepän kuulemia

Kaura-Kalle hevosen kanssa torppasa veropäiviä Veijossa kun oli tekemässä, vanha Veijon herra moitti että Kalle liian pienillä kuormilla ajaa. Kalle puukuorman kanssa läksi takaisin metsään ja sanoi: täytyy sitten käydä lisäämässä. Ei siihen herrakaan mitään ollut sanonut vaikka Kalle kuormaansa lisäämään läksi.