Putkilahden kylällä kuulee vielä elävää, kaunista karjalanmurretta. Tämän kielen taitaja on Koivumäen emäntä, Elvi Simola.

Vihtori Nirkkosen (1900-1981) ja Aino Nirkkosen (1908-1987) esikoistytär, Elvi, syntyi Valkjärvellä 16.3.1933.

Nirkkosen perheen elämä ja eri vaiheet sotavuosien aikana on edustava näyte karjalaisen väestön kestävyydestä. Heidän elämänsä noina kohtalokkaina vuosina edustaa esimerkiksi kelpaavaa henkistä ryhdikkyyttä ja arvostuksen ansaitsevaa toimeliaisuutta. Nirkkosten 70 hehtaarin suuruinen maanviljelys-karjatila olisi hyvin antanut toimeentulon perheelle, jos vain mahdollisuudet elämiseen siellä olisivat säilyneet. Perhe kasvoi esikoistyttären Elvin jälkeen vielä kolmella pojalla ja yhdellä tyttärellä: Erkki, Jussi, Esko ja Kaarina. Perheeseen kuuluivat lisäksi Vihtori Nirkkosen vanhemmat ja Mikko-veli.

Ikimuistoinen ilta
Elvin varhaislapsuus oli onnellista aikaa, kunnes tuli se ikimuistoinen marraskuinen ilta vuonna 1939. Elvi muistaa vielä, kuinka Kivennavalta päin kantautui kammottava jyly ja tulena liekehtivä sota läheni kohti omaa kotia. Silloin oli lähdettävä pakoon. Koko perheen oli sovittauduttava pieneen hevosen vetämään rekeen, jota Elvin pappa ajoi. Mitään ei ehditty ottaa mukaan; sinne jäivät samana päivänä paistetut leivät, keskeneräinen pyyheliinakangas puihinsa, lehmät navettaan, kaikki tavarat, kaikki omaisuus vaatteita myöten jäi sinne. Perheeseen kuului tuohon aikaan jo kolme lasta, Elvi 6 v., Erkki 4 v. ja Jussi 4 kk. Aino-äidin hädän määrää tuona yönä ei kukaan pysty mittaamaan.

Hämeen Humppilaan
Elvin muistoissa on säilynyt pakomatka, jonka aikana yövyttiin ensimmäisen kerran poissa kotoa, Kirvussa. Matka päättyi lopulta Hämeeseen, Humppilan pitäjään. Täällä Nirkkoset, heidän naapuriperheensä ja Elvin täti lapsineen sijoitettiin asumaan suureen Kennin kartanon pirttiin. Elvin mieleen on jäänyt sieltä erikoisen pitkä pöytä. Sen ääressä olikin nyt suuri joukko ruokailijoita, sillä talon väki ja vieraat söivät kaikki samassa pöydässä. Palvelijatar, "köksä", valmisti ateriat. Kartanossa oli toistasataa lehmää, niinpä evakkonaiset auttoivat talon väkeä lypsyssä ja muissakin töissä. Ystävällinen kartanon emäntä lahjoitti Nirkkosen perheelle vuodevaatteita ja lapsille saatiin ostettua kaupasta vaihtovaatteita.

Vihtori Nirkkonen työskenteli tuohon aikaan työnjohtotehtävissä Heinolan vaneritehtaalla. Kun Heinolasta löytyi sopiva asunto, muutti perhe sinne. Nyt Elvi-tyttönen pääsi aloittamaan koulun Heinolan harjoituskoulussa. Tätä aikaa kesti noin kaksi vuotta.

Takaisin Valkjärvelle
Sodan tauottua alkoivat karjalaiset palailla kotiseuduilleen. Myös Nirkkoset päättivät lähteä takaisin omaan kotiin, mikäli se olisi vielä olemassa. Onneksi kotikylä oli säästynyt pahemmilta sodan tuhoilta ja tulipaloilta, jotka olivat tuhonneet siellä monia kyliä. Nirkkosen kotitalo oli asuttavassa kunnossa. Pelloilla oli kasvatettu jonkinlaisissa penkeissä kaalia ja sipulia.

Vähitellen koko kylän väki oli palannut kotikonnuilleen. Elämä ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin ennen. Sodan vaikutus varjosti paluumuuttajien jokapäiväistä elämistä. Elvi muistaa, kuinka marjametsällekin piti lähteä suurella joukolla, ei yksin, eikä kaksin. Pelättiin desantteja ja muutenkin oltiin jatkuvan pelon vallassa. Elville aika toi kuitenkin mahdollisuuden jatkaa koulunkäyntiään, nyt Suontaan koulussa.

Taas pakomatkalle
Kauaa ei kotona saatu olla. Sota alkoi taas. Nyt pakomatkan valmisteluihin oli vähän enemmän aikaa kuin ensimmäisellä kerralla. Vaatteita ja muuta tavaraa paketoitiin mukaan otettaviksi. Nyt Aino-äidillä oli jo neljä lasta, joista nuorin, Esko, oli muutaman kuukauden ikäinen.

Elvi muistelee, kuinka heidät sullottiin Korpiojan asemalla ahtaaseen härkävaunuun. Vaunu oli täynnä kaikenikäisiä ihmisiä, vanhuksista vauvaikäisiin asti. Mukaan pakatut tavarat jäivät asemalle. Taas kaikki omaisuus täytyi jättää sinne.

Junamatkan jälkeen Nirkkosen perheen evakkotie kulki Lahdesta laivalla Pihlajakoskelle ja sieltä Kuhmoisiin Harjunsalmelle. Heidät sijoitettiin asumaan Paaterin taloon. Täällä Elville tuli taas mahdollisuus jatkaa kouluaan, tällä kertaa Harjunsalmen koulussa. Jälleen talon isäntäväen ja Nirkkosen perheen välille syntyi ystävyys, joka kesti vanhuuteen saakka. Elvi muistaa vielä, kuinka Harjunsalmelta lähdettäessä itkettiin haikeita eron kyyneleitä puolin ja toisin.

On merkille pantavaa, kuinka Nirkkosen perhe ystävystyi aina uuden asuinpaikkansa isäntäperheiden kanssa.

Aino Nirkkosen hieno, herkästi myötäeläväinen luonne on ollut yhtenä vaikuttajana tähän. Hänessä oli sellaista elämänymmärrystä, joka kasvaa vaikeissa olosuhteissa ja joka antaa voimia muillekin kestämään tyynesti sen, mitä elämä kulloinkin eteen tuo.

Uusi oma koti Oittilaan
Nirkkoset muuttivat Korpilahdelle, kun he saivat ostettua Oittilan Mäkelän mailta itselleen tilan. Se sijaitsi Päijänteen rannalla Raidanlahdessa. He asuivat aluksi Hurttian koululla, kunnes muuttivat Oittilaan Vainiomäen talon tupaan, jossa sitten asuivat koko rakennusvaiheen ajan.

Ensiksi Nirkkoset rakensivat korsunavetan. Pellot olivat pahasti pusikoituneet, joten nekin oli aluksi raivattava kasvukuntoisiksi. Sitten rakennettiin asuin- ja talousrakennukset. Vihdoinkin päästiin asumaan omaan kotiin.

Suomalainen talonpoika perheineen osoitti näin todeksi kuuluisan sisukkuutensa.

Elvi sai taas jatkaa monta kertaa katkenneita opintojaan. Hän kävi jatkokoulun Oittilan koulussa. Kotona Elvillä oli työtä tarpeeksi, mutta silti häntä tarvittiin muuallakin auttamassa monissa pidoissa, lastenhoidossa ja muissakin tehtävissä. Elvi osasi tehdä kaikenlaisia töitä, sillä hän oli saanut niihin opin kulkiessaan lapsesta saakka aikuisten mukana niin sisä- kuin ulkotöissäkin. Hänen oli helppo tutustua uusiin tovereihinsa myös Oittilaan muuton jälkeen. Elvi omaa sellaista synnynnäistä luontevuutta, joka näkyy avoimuutena ja seurustelun helppoutena seurassa kuin seurassa. Varmaankin karjalainen temperamentti on ollut Elvin voimavarana hänen elämänkohtaloidensa vaiheikkuudessa.

Elvi tulee Putkilahteen
Elvi suoritti emäntäkoulun vuonna 1955. Pian sen jälkeen, vuonna 1956 hän avioitui Viljo Simolan kanssa ja muutti Putkilahteen, Koivumäkeen.

Sodan jälkeinen elämä pientiloilla oli silloin tiukkaa. Koivumäessä pystyttiin aluksi pitämään 1-2 lehmää. Rakentaminen alkoi ja monenlaiset hankinnat vaativat rahaa. Viljo-isäntä teki sahaus- ja kaivinkonehommia kotitöiden ohella. Sahaus työllisti myös Elvi-emäntää. Hän toimi useasti "perämiehen" tehtävissä. Työ oli ammattitaitoa vaativaa ja raskasta. Elvi on nostellut monien rakennettavien talojen kaiken sahapuutavaran: tukit, laudat ja lankut, joita he ovat Viljon kanssa Koivumäessä sahanneet. Siinä ohessa hän on kiirehtinyt mukaan peltotöihin. Elvi niitti, seivästi heinät ja viljat, oli riihellä, hoiti kodin ja lisääntyneen karjan. Lehmiä oli nyt jo 6 ja sonnikarjaa lisänä. Mansikkamaita ja puutarhaa oli laajennettu ja saatu tuottamaan. Talonpito kukoisti yhteisen rajattoman ahkeruuden tuloksena.

Kaksi poikaa syntyi Simolan perheeseen, Jari v.1957 ja Juha v.1958. Koulut käytyään molemmat pojat ovat löytäneet elämäntehtävänsä muualta, Jari Petäjävedeltä ja Juha Kylmäkoskelta, joskin Juhan työkohteet vaihtelevat ympäri maailmaa.

Ne Elvin mieluisimmat puuhat
Elvin mieluisin puuha on marjastus. Metsämarjat, mustikat, puolukat, vadelmat, lakatkin löytävät tiensä hänen koreihinsa. Elvi etsii marjansa laajalta alueelta eikä pelkää mennä syvimpiinkään korpiin. Marjanostajia riittää aina Helsinkiä myöten. Elvi kerää marjoja vanhuksille, laitoksiin, tuoretorille ja yksityisille perheille. Lisäksi hän pakastaa marjoja ja myy niitä talvella tarvitsijoille.

Metsä kaikkineen on Elville mieluisa ympäristö. Siellä riittää aina työtä: on polttopuun kasaamista, raivausta, istutusta, kylvämistä, käpyjen keräämistä jne. Metsä on paikka, jossa tavallinen ihminen voi kokea vapautta ja purkaa ilonsa niinkuin myös surunsa. Metsässä samoilu on parasta terveyden vaalintaa ihmiselle.

Mistä Elvi parhaiten tunnetaan? Piirakoistaan!
Elvi on maakunnan paras piirakkamestari. Piirakantekotaidon hän oppi Karjalassa äidiltään, mummoltaan ja tädeiltään. Hän kertoo: "Ei sitä lauantaita ollut, ettei tehty piirakoita, ja niitä oli montaa sorttia". Elvi leipoo maukkaita piirakoitaan hyvin usein juhlatarjoiluja varten ja toki muutenkin. Piirakan onnistumisen edellytyksenä on hänen mukaansa hyvä puuro, siis piirakan täyte.

Elvi ei ole ehtinyt töiltään moniin kodin ulkopuolisiin harrastuksiin. Karjalassa hän oli pikkulotissa ja olipa hänellä oma lottapukukin siellä. Putkilahdessa hän on toiminut Keskusta-naisissa ja Nuorisoseuran johtokunnassa yli 20 vuotta. Elvin puoleen käännytään yhä, kun tarvitaan apua pidoissa ja monissa muissakin palvelutehtävissä. Elvi on todellinen toiminnan ihminen.

Vaikka lapsuudenkoti ja elämä Karjalassa säilyvätkin arvokkaina aarteina Elvin muistoissa, ei hän haluaisi enää palata sinne. Vieraillessaan Valkjärven pitäjänjuhlissa vuonna 2000 Elvi kävi myös entisen kotinsa paikalla. Mitään ei ollut enää jäljellä. Vai oliko se vanha omenapuu?

Elvi on sopeutunut hyvin Putkilahteen ja putkilahtiset häneen. Eikö olekin niin, että elämänkokemusten laatu on ratkaisevassa määrin riippuvainen siitä tavasta, minkä ihminen itse tuo mukanaan niihin ympyröihin, joihin hän kulloinkin elämässään joutuu.

Aune Turunen

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 7/heinäkuu 2003.]