”Iske tuohon, -kele! ”

Nuoruusiän tapahtumista usein aika kultaa muistot. Unohtuvat monet ikävät asiat. Mieleen saattaa mieluummin pujahtaa jokin onnellinen hetki. Olkoon se vaikka pienen pojan onkiretki Viljaminsaaren kupeeseen Mertasaaren kalliorantaan, jossa ahven söi hyvin. Tai muistuu mieleen naapurien tulo, kun Rantalan pihalla ruvettiin pelaamaan ”kolopalloa”. Pelin virallista nimeä en tiedä. Jokaisella on kuitenkin oma maila ja pesäympyrä, paitsi yksi, joka on polttaja. Pesän sai varastaa naapurilta, joka ei ollut pesässään. Erikoisesti Haljalan Meeri ja Lauri olivat muistini mukaan usein kesän pyhäpäivinä pelaamassa. Ja minutkin pienenä armoitettiin mukaan. Varsinkin Laurin ollessa polttajana pallo yritettiin lyödä mahdollisimman kauas, ja Laurin puuskutus kävi yhä voimakkaammaksi. Sekös meitä toisia nauratti. Suosittu leikki. Lapsenlapseni käydessään täällä usein toivovat lähdettävän pelaamaan kolopalloa. Ja silloin se vaarikin mennä viuhtoo toisten lailla.

Mutta jokin ikäväkin tapahtuma singahtaa muistista.

Elettiin vuotta 1939. Olin alakoulun ekaluokkalainen opettelemassa kotona aapiskukosta kirjaimia. Ulkoa alkoi kuulua aikamoista huutoa ja suoranaista mökää. Kurkistin ikkunasta. Siellä oli Huikarin Eemeli. Eemeli ja Iita asuivat muistini mukaan Alpakan muonamiehen mökissä vai saunatuvaksiko sitä sanottiin. Toisena metelöijänä ulkona oli Järvisen Juho eli Jussi, Rantalan työmies. Molemmat aika hiprakassa. Äiti meni ulos ja miehet lähtivät saunaan. Ennen pitkää he kompuroivat takaisin entistä enemmän tuiterissa ja astuivat tupaan. Elämöinti kiihtyi. Kipaisin, ehkä äidin vinkistä, kiireesti rappuja ylös kiukaalle. Alkoi pelottaa. Kiukaalla työnnyin vielä ylemmäksi piipun viereen kapeaan koloon. Ehkä tunne oli samanlainen kuin meidän entisellä pystykorvakoiralla uudenvuoden yönä, kun raketit alkoivat räiskyä. Piku-koira syöksyi sohvan alle raosta, josta sen ei olisi luullut millään mahtuvan.

Rantalan tuvan kiuasuuni. Sieltä kurkihirren takaa kurkistelin Eemelin ja Jussin elämöintiä.

Sieltä ylhäältä kurkistelin varovasti äijiä. Jussilla oli puukko. Sen hän iski penkkiin miesten väliin, levitti paidanrintamustaan auki ja mörähti Eemelille:

– Iske tuohon, –kele. Sama se, kuollaanko täällä vai siellä!

Tilanne oli minulle varsin outo, enkä ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Vapisin ja vetäydyin piiloon. Välillä kurkistelin tilannetta. Humalaisten turina jatkui, välillä huutoa, kiroilua. Välillä horjuvaa ripaskaa lattialla tai käyntiä ulkona. Äiti taisi korjata sillä välin teräaseita piiloon. Lienen sinne kiukaalle sitten kuitenkin nukahtanut.

Seuraavana päivänä kuulin, että miehet olivat saaneet kutsun armeijaan. Talvisota oli ovella.

Nyt jälkeenpäin olen miettinyt tapahtunutta ja luulen, että miehet purkivat pelkotilojaan suurella huudolla, ikään kuin aavistaen kohtalonsa. Huikarin Eemeli kaatui 18.1.1940 Taipaleenjoella ja Järvisen Jussi 7.3.1940 Taipaleen Mustallaojalla. Noihin muistoihin Rantalan osalta voin lisätä vielä sen, että Rantalan toinenkin työmies Jussin veli Urho kaatui jatkosodassa 4.8.1944 Tiirinvaarassa ja Rantalan hevonen jäi talvisodan tantereille.

Myöhemmällä iällä kiinnostus menneisiin aikoihin lisääntyi. Kävin etsimässä Järvisen veljesten sankarihaudat Leivonmäeltä ja laskin kukkaset vanhojen aikojen muistoille. Sotahistorioista olen tutkinut mm. Taipaleenjoella käytyjä taisteluita. Ehkä osaltaan vaikutti erään veteraanin lausahdus vetämässäni sota-ajan laulujen yhteislaulutilaisuudessa. Otin laulun ”Metsäpirtti”. No, tuo metsäpirtti voi olla missä vaan, mutta minä johdattelin yleisön Metsäpirtin pitäjän Taipaleen kylään ja kertoilin, mitä vähän tiesin sotatapahtumista mainiten mm. alikersantti Järvisen kohtalon. Silloin erä veteraaneista mainitsi:
– Missään en ole nähnyt yhdessä paikkaa ruumiita niin paljon kuin Taipaleenjoella.

Jos oli maamme uhraukset suuret tuolla Taipaleenjoella, vielä suuremmat ne olivat vastapuolella. Meille vanhemmalle väestölle varmaan ovat tutuiksi tulleet Yrjö Jylhän Kiirastuli ja sen runous. Sain eräältä tuttavalta, olipa vielä n. viisikymppinen naisihminen, kortin, jossa luki: kävin Taipaleenjoella etsimässä Yrjö Jylhän kaivoa. En löytänyt.

Samaisen Kaivo-runon lausui tuossa yhteislaulutilaisuudessa eräs tuttavani. Sen jälkeen sain aiheen mainita sodan mielettömyydestä ja esitin vihollisen keskuudesta syntyneen runon, jonka pistän tähän lopuksi. Taipaleenjoki , kirj. Jevgeni Dolmatovski v. 1940.

Olen nähnyt ma jokia paljon,
ja kaikkia muista ma en.
Mutta yksi on - Taipaleenjoki
vain purosen levyinen.

On vaikeemp´ yli sen mennä
kuin ylittää elämä …

… Mutta miehet verkallensa
yhä eteenpäin vaeltaa,
eivät muista he Volgaansa,
enkä minä nyt muista Moskovaa;
yksi ainoa ajatus meitä
- ”Elän vielä ” - kannustaa.

On idässä jokia paljon,
mutta raskaimmin aaltoaa
vuo ikuisen Taipaleenjoen
joka purosta muistuttaa.

Rauhaa ja rakkautta toivottaapi
Väinö Väinönpoika

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 11/marraskuu 2006]