Kotoa maailmalle

Lapsuuden maalaiskoti oli ja on varmaan vieläkin turvallinen paikka. Koulusta palatessa tiesi, että on siellä joku kotiväestä paikalla. Jokainen tiesi asemansa ja paikkansa perheyhteisössä, niin kuin lehmäjonossakin jokaisella oli oma paikkansa, kun niitä vietiin vallanmetsälle tai takavainioille. Me Rantalan pojat sinuttelimme äitiämme, mutta emme kummeksuneet, kun Uiton isot pojat teitittelivät Jaakkoa ja Riikkaa. Sama käytäntö taisi olla Rauhamaallakin. Se osoitti arvonantoa vanhempia kohtaan. Nykyisin monissa perheissä, kun kasvatusvastuu on hämärtynyt ja “vapaus“ on koittanut, jokainen jo usein pikkulapsesta lähtien pyrkii ottamaan ohjat käsiinsä. Perheet hajoavat näinä aikoina hyvinkin helposti. Perheen perustamisessa päällimmäisenä kimmokkeena on ollut nuorilla sinänsä arvokas voimavara – seksuaalisuus. Mutta jos henkinen yhteys on vähäinen, liitto on usein vaarassa, olipa taloudellisella puolella köyhyyttä tai suurta rikkautta.

Minulla oli onni päästä 1940-luvulla opintielle. Sen huomasin jo kahdella seuraavalla vuosikymmenellä, kun maaseutukylän nuoret tulivat keskustelemaan tulevaisuudesta. Enää ei pärjätty luontaistaloudella. Nuoretkin tarvitsivat rahaa ja sitä ei pienissä maalaistaloissa ollut liiemmin jakaa. Kyllä se varmaan Rantalassakin oli niin, että maatalous kannatti vain myymällä metsää. Vaikka äiti teki pitkää päivää, piti kaikki peltotyöt teettää palkkatyövoimalla meidän lasten pienenä ollessa. Maalaistalossa on aikoja, jolloin tuottavaa työtä ei ollut tarjolla. Mutta ei työntekijöitä voinut noin vain panna pois. Talvikaudet oli sitten teetettävä erilaisia metsätöitä. Ja niistä Rantalankin kaksi työmiestä, Järvisen veljekset Jussi ja Urho hankkivat talolle metsänmyyntituloja.

Kun Miehikkäläänkin, asuinpitäjääni 1950-luvun lopulla, ilmestyi traktoreita, oli selvää, että monilapsisissa perheissä oli lähdettävä työtä etsimään muualta. Niinpä en suinkaan kehottanut kylän nuoria jäämään kotikylään. Kymenlaaksolainen puu-, paperi- ja metalliteollisuus sai Miehikkälästä tunnollista työvoimaa, osa lähti pääkaupungin imuun, muutamia Ruotsiin rautaa takomaan, Volvoja rakentamaan. Osaltaan auttoi Miehikkälän tangolaulaja Reijo Taipale, joka 60-luvun alussa levytti Satumaa-tangon – “ aavan meren tuolla puolen jossakin on maa…“ Kun pokasahalla leipänsä metsätöissä ansainnut mökin poika nousee estradille ja rahaa alkaa virrata – se oli tuhkimotarinaa joka innosti muitakin nuoria etsimään uutta elämää.

Alkoi maaseudun hiljeneminen. Kun 1950-luvulla Miehikkälässäkin rakennettiin ja korjattiin innolla kyläkouluja, niitä 1960-luvun lopulla alettiin lakkauttaa. Tulee mieleen Kouhinsalon koulu - Uiton Einon poliittinen kohokohta. Tulee mieleen Rantalan tuvassa käyty keskustelu. Pöydän ääressä äiti, Veikko ja Väinö. Olin saanut opettajanviran ja käymässä kotonani. Veikko hieman katkerana tokaisi: – Minun olisi kanssa pitänyt päästä kouluun. Äiti: – Olisinhan minä laittanut, mutta sinä et halunnut. Siihen Veikko: – Niin, mutta sinun olisi pitänyt pakottaa minut sinne.

Mitäpä siihen lisäämistä. Putkilahdessa samoin kuin Miehikkälässäkin oli minun lapsuudessani vaikea päästä kansakoulun jälkeisiin opinahjoihin. Se tiesi useimmiten majoittumista Jyväskylään, eikä ikääkään ollut kovin paljon, kun jo piti tietää, aikooko oppikouluun. Onneksi kehitys on kehittynyt ja nykynuorilla on paljon helpompaa. Kotitalouksien varallisuus on kasvanut ja tiedontulvaa tulee monelta suunnalta. Ongelmana lienee lähinnä osata sensuroida kullekin oikeaa tietoa.

Jos joku on jaksanut lukea tätä juttua tähän saakka sensuroimatta, toivottelen hänelle hyviä lukuhaluja ja ryhtiä iloita pienistäkin asioista. Kuten, kun aamulla herätessä polveen koskee: ihanaa, olen siis elossa, mitäpä muuta kuin puuron tekoon! Pitäkää jalat lämpiminä!

TOIVOTTELEE
VÄINÖ VÄINÖNPOIKA

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 5/toukokuu 2007]