Hermannilta heinään

Heinäkuun 12:pnä Hermanni viettää nimipäiväänsä ja yleisen tavan mukaisesti heinänteko aloitettiin silloin. Ennen kuin päästiin tosi toimeen, suoritettiin monia valmisteluja. Niittokone huollettiin, terälaput tahkottiin ja viikatteet teroitettiin. Heinäseipäitä valmistettiin lisää tarpeen mukaan ja välitapit vuoltiin. Haravat kunnostettiin. H- hetken koittaessa kaikki oli valmista. Näissä tärkeissä töissä lasten homma oli lähinnä tahkon pyörittäminen. Muistan sen jotenkin pitkästyttävänä. Isä oli hyvin tarkka siitä, että terät olivat kunnolla teroitettu. Työvälineitten kunto ratkaisi tietysti tekemisen onnistumisen.

Heinätöissä hiki irtosi ja kädetkin usein kivuliaasti hiertyivät. Monille jäi kuitenkin mukavat muistot yhteisistä työrupeamista heinäpellolla.

Paras yhteistyökumppani heinänkorjaamisessa oli poutasää. Meillä kuunneltiin radiosta kaikki säätiedotukset. Aurinkoinen, leudosti tuulinen sää kuivatti heinän nopeasti ja lehmät talvella saivat syötäväksi ravitsevaa ja laadukasta heinää. Sateisena kesänä koko heinätyö tökki pahasti. Se kesti ikuisuudelta tuntuvan ajan, kiristi ”pinnaa” ja ennen kaikkea sato oli huonoa. Sateen sattuessa isän suhtautuminen oli kylläkin kärsivällinen. Hänen rauhoitteli sanoen, että Luojan ilmoja vastaan on turha pullikoida ja hermoilla. Työ on saatu joka tapauksessa aina tehtyä ilmoista huolimatta.

Aamuyöllä kasteen aikana isä valjasti Leijan (hevonen) niittokoneen eteen ja heinänkaato alkoi vainio kerrallaan. Hiljaisessa aamussa niittokoneen raksutus kuului kauas ja vasta kaadetun heinän hyvä tuoksu leijui ilmassa. Heinänteko oli hyvässä vauhdissa.

Haravakone. Hevosen ohjaksissa Mauno Ruth.

Heinänkorjuu oli koko perheen yhteinen projekti. Jokaisella oli oma tärkeä tehtävänsä. Pienestä pitäen muistan olleeni mukana muun joukon jatkeena. Ensimmäisiä askareita oli heinäseipään kantaminen isälle, kun hän seivästi. Voimien karttuessa haravoiminen oli vuorossa. Vaikka sarat ajettiin koneella karhelle, käsityötä riitti. Kaikki ojien pientareet ja kulmat haravoitiin. Mitään ei jätetty lojumaan tai korjaamatta. Kämmeneen tuli haravoidessa usein rakot, mutta mitään myötätuntoa oli turha anella. Vesikellohan oli merkkinä siitä, ettei käsillä oltu tehty töitä aikaisemmin. Juuri niin! Ikävintä minusta oli pakata heinäkuormaa ja se oli aina tehtäväni, koska en jaksanut hentoisena tyttönä nostella seipäiltä. Teuvo, Tuomo ja Reijo olivat vahvoja nuoria miehiä ja heinää lensi kahdelta puolelta minun kuorman päällä keikkuessa. Joskus tipahdinkin sieltä, kun hevonen nykäisi.

Heinät kuivuivat ilmoista riippuen seipäillä muutamasta päivästä pariin viikkoon. Tosin sadekesänä ne saattoivat homehtua käyttökelvottomaksi ja ne jouduttiin kärräämään suoraan metsään.

Heinän latoon laittamisesta muistan erään helteisen päivän. Koko päivän olimme ahertaneet pellolla ja huolestuneena silmäilleet Päijänteeltä kohoavia uhkaavia ukkospilviä. Juosten tehneet heinäkuormia ja kovasti kiiruhtaneet, että ehtisimme saamaan kuivat heinät pois sateen alta. Ensimmäiset vesipisarat tippuivat taivaalta, kun kaikki oli valmista. Riensimme latoon ukkosta karkuun ja heittäydyimme tuoksuviin heiniin. Varmaankin alle viiden minuutin koko porukka vaipui syvään uneen. Ukkonen tuli ja meni sateineen. Levosta virkistyneinä tyytyväisinä kuljimme kotiin.

Hermannina pellolle lähdettiin innostuneena. Kaikki kynnelle kykenevät ja myös kesävieraat suuntasivat kulkunsa sinne. Aurinkoinen sää kruunasi hyvän mielen ja työ sujui. Päiväkahvit pientareella maistuivat ja virkistivät odotetulla tauolla. Juotavaksi oli myös sahtia ja se nosti mielialan hilpeäksi. Puhe pulppusi, maailmaa parannettiin ja keskusteltiin kaikesta mitä mieleen juolahti. Se oli laatuaikaa monin tavoin.

Heinänkorjuu oli myös kovaa työtä ja sadolla oli suuri merkitys tulevana talvena karjan ruokinnassa. Työpäivät saattoivat venyä varhaisesta aamusta ilta myöhään. Tunteja ei laskettu. Hyvän poudan sattuessa muut riennot ja lavatanssit lauantai-iltana sai unohtaa. Heinänteko meni kaiken muun edelle. Muistini mukaan oli myös kilpailua talojen välillä siitä, kuka sai ensimmäisenä heinänsä latoon. Toisten heinäntekoa seurattiin etäältä ja haluttiin pysyä ainakin samassa tahdissa. Jos oma heinänteko jostakin syystä takkusi, katseltiin tarkasti ympärille. Lohtua omalle mielelle saatiin, kun havaittiin, että siellä ja siellä ovat vielä esim. heinäseipäät pellolla.

Kun heinät myös niityiltä ja pientareilta oli korjattu ja tallissa, kaikki perheessä olivat tyytyväisiä. Suuri työrupeama oli suoritettu. Jos Luoja oli suonut hyvät ilmat, niin heinätyö eri vaiheineen oli sujunut joutuisasti ja sato oli hyvä. Huoli kaikkosi ja mielen täytti helpotus, onnistumisen tunne ja kiitollisuus.

Sitten muutama päivä lepoa ja jo rukiin leikkuu oli ajankohtainen….

ESPOOSSA 26. 06. 2009
MARJA-LIISA HEINONEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 7/heinäkuu 2009]