www.putkilahti.net
Etusivu Perustietoja Palvelut Tapahtumat Kyläseura

Lunta, humppaa ja bagatelleja

Mitä tekemistä rattikelkalla on luovuuden kanssa?

Aamulla lapioin taas kerran yöllä sataneet lumet pihapolulta. Täällä eteläisessäkin Suomessa on pitkästä aikaa oikea talvi. Pakkanen puree nenää ja lumi narskuu töppösen alla, kun kiipeän suurten kuusten välistä pulkan kanssa rinnettä ylös. Ihan tasamaalle ei Korospohjan poika asetu helpolla asumaan. Edes pieni mäki pitää olla. Pistän vetonarun takapuolen alle istuessani pulkkaan, jonka malli on pysynyt samana jo vuodesta 1967 saakka. Vähän hävettää, mutta en välitä, kun pyörätiellä sauvakävelevä rouva katsoo ihmetellen orapihlaja-aidan vieressä olevaan lumipenkkaan tupsahtavaa papparaista. Meni lunta hihaan.

Edellisenä talvena ei lunta juuri ollut, hyvä niin. Tein silloin lapsuudenkaverini kanssa kitaralevyä. Turusen Markku soitti ja minä äänitin. Jos olisi ollut lunta, olisi saattanut jäädä hyvä levy tekemättä. Olisimme nimittäin siinä tapauksessa todennäköisesti menneet liiteriin ja väsänneet jätelaudoista ja vanhoista suksista pari rattikelkkaa.

Silloin joskus neljäkymmentä vuotta sitten, kun laskimme omatekoisilla rattikelkoilla Korospohjassa Könkkölän mäestä, oli kyyti kylmää. Mäki oli jyrkkä ja pitkä. Könnön Yrjö oli sen huolella aurannut ja luisto ensiluokkainen. Hitain lähti ensin. Se oli pelin henki. Minulla oli se hitain kelkka, koska tietotaitoa rakentamisesta ei ollut kertynyt vielä tarpeeksi, toisekseen olin myös porukan kevyin. Oppipoikaa vähän pelotti, kun heti perääni kelkkansa laittoivat vauhtiin kisälli Markku ja hänen isoveljensä mestari Ilpo. Ilpon raakalaudasta ja kakkosnelosista nikkaroima rattikelkka muistutti lähinnä panssariajoneuvoa. Ei muuta kuin menoksi. Ohittaminen, ohittamisen estäminen, kiilaaminen ja törmääminen olivat sallittuja ja suotavia toimenpiteitä. Jos Markku ei saanut kiilattua minua penkkaan, niin Ilpo sai. Ja syvälle. Meni lunta hihaan.

Kun mäenlaskun jälkeen oli kuumat mustikkamehut juotu ja kohmeiset sormet lämpenivät, alkoi Könkkölän tuvassa soida; Markku näppäili kitarastaan Bachia ja Ilpo tuuttasi trumpetistaan Louis Armstrongin tunnetuksi tekemiä kappaleita. Minäkin joskus kokeilin. Markku opetti minulle kitaran virittämistä ja opin muutaman soinnunkin. Trumpetista en oikein saanut ääntä lähtemään. Jännittävää ja kiehtovaa se kaikki oli ja kun laskeuduin Könkkölän mäeltä alas kotimökkiin Kivimaalle, päässä soi musiikki. Piti saada joku soitin. Ensin rakensin kurkkupurkeista ja kernikankaasta rummut. Tein myös jonkinlaisen kitaran rattikelkkojen rakentamisesta ylijääneistä laudoista, rimoista, kovalevystä ja rautalangasta. Eivät oikein soineet ei. Myöhemmin sitten ostin oikein kaupasta Eko Tiger sähköurut ja vielä myöhemmin Järviniemen Jukka-Pekalta ensimmäisen sähkökitarani (Cimar). Kohta soikin sitten jo humppa ja poppi Putkilahden seurantalon tansseissa.

Nyt olen ravistellut lumet hihasta ja saanut tulen syttymään takassa. Laitan Markun tuoreen Bagatelles-levyn soimaan.

Sieltä kuuluu monen muun asian lisäksi kuinka mäki on pitkä ja jyrkkä, on vauhdin hurmaa ja vaarallisia tilanteita, lumipenkkaan tupsahduksia, kivuliasta kiroilua, onnistuneita ohituksia ja hilpeää naurua. Mutta se mäki pitää kiivetä aina uudestaan ylös ja vetää sitä raskasta kelkkaa perässään ennen kuin voi taas nauttia hetken elämästä täysillä. Ja hyvän rattikelkan tekeminen vaatii kärsivällisyyttä, taitoa, oikeat työkalut, tukevaa puutavaraa, luistavaa suksea jalaksiin, paksua narua ja tietoa siitä, miten toimiva naruohjaus tehdään.

SIPOON MARTINKYLÄSSÄ 8.1.2010
MATTI SAARINEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 3/maaliskuu 2010]

Nuorisoseura
 
Urheiluseura
 
Koulupuistohanke