Asemasodasta kesän 1944 torjuntataisteluihin

Suuri osa jatkosotaan osallistuneista Putkilahden miehistä taisteli keskisuomalaisista kootun jalkaväkirykmentin 48 (JR48) toisessa pataljoonassa (2.pat.). JR48 oli osa 18. divisioonaa (18.D). Kylälehden elokuun numerossa kerrottiin, miten jatkosota eteni hyökkäysvaiheesta asemasodan alkuun. Nyt kerrotaan, miten asemasota jatkui ja miten sujuivat kesän 1944 torjuntataistelut. Putkilahtelaisten sankarivainajien nimet mainitaan.

Jatkosota jähmettyi kesän ja syksyn 1941 hyökkäysvaiheen jälkeen kaikilla rintamilla asemasodaksi, jota kesti kesäkuuhun 1944 asti. Asemasodan aikana JR48 oli etulinjassa Rajajoen lohkolla viisi eri kertaa, noin kolme kuukautta kerrallaan. Rajajoen lohko oli vanhan rajan takana, lähellä Suomenlahden rantaa, noin 30 kilometrin päässä Leningradista. Etulinjaa vahvistettiin linnoitustöillä. Asemasota ei ollut lasten leikkiä: tarkka-ampujat tekivät molemmin puolin suurta tuhoa ja partiot harjoittivat väijytystoimintaa, yritettiin mm. napata vankeja. Rajajoelta pohjoiseen sijainneen Valkeasaaren lohkoa puolustaneen JR6:n joukoissa taistellut Kauko Masalin kaatui 20.6.1943. Väliaikoina oltiin levossa Suomenlahden rannalla Kellomäessä, lähellä Terijoen kirkonkylää. Kesäisin lepovuoro oli miehille rauhallista aikaa. Meren ollessa jäässä lepovuoro oli osittaista rintamapalvelusta vihollisen rannalle tekemien partioiskujen vuoksi. Kellomäessä alkoi vilkas koulutus-, urheilu-, puhdetyö- ja muu toiminta, myös lomille päästiin. Rykmentti osallistui maataloustöihin ja halonhakkuuseen. Miesten virkeyttä piti yllä erilaiset viihdytyskiertueet.

JR48:n ollessa Rajajoen lohkolla viimeistä kertaa toukokuussa 1944 havaittiin venäläisten tekevän suurisuuntaisia valmisteluja. Moottorien äänien lisäksi maalaispoikien korviin pistivät kuulaassa kevätyössä mm. rautanaulojen narina, kun puisia ammuslaatikoita avattiin. Kannaksella oli kolme puolustusasemaa. Asemasodan aikana puolustettu ja linnoitettu ns. pääpuolustusasema kulki Suomenlahdelta Rajajoen, Valkeasaaren, Ohtan ja Lempaalanjärven kautta Laatokalle. Siitä noin 20 kilometriä Suomeen päin oli VT-asema (Vammelsuu-Taipale), josta noin 50 kilometrin päässä oli taaimmainen VKT-asema (Viipuri-Kuparsaari-Taipale). Toukokuun 1944 lopulla 18.D siirrettiin etulinjasta Rautuun vahvistamaan VT-asemaa. JR48:lla oli nyt onnea, tällä siirrolla se välttyi vihollisen kesäkuun alussa käynnistämältä suurhyökkäykseltä.

Vihollisen suurhyökkäys ja suomalaisten vetäytyminen

Kannaksen taistelutanner

Suomen armeijan johto oli perillä vihollisen aikeista, mutta hyökkäyksen ajankohta ja rajuus oli yllätys. Venäläisten suurhyökkäys alkoi 9.6. klo 6:00 tunnin kestäneillä lentopommituksilla, johon osallistui lähes 1000 konetta. Sitä seurasi valtava tykistötulitus. Päivän mittaan vihollinen ampui lähes 200000 ammusta, räjähdysten välistä eroa ei kuulunut, kuului vain yhtenäistä jylyä. Suomalaisten asemat menettivät tulijyrän alla merkittävästi taisteluarvoaan, taisteluhaudat sortuivat, korsut tuhoutuivat, miinakentät räjähtelivät. Varsinainen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä ankaralla tykistötulituksella ja raskailla ilmapommituksilla. Loputkin Valkeasaaren puolustuslaitteet tuhoutuivat. Panssarivaunujen tukema neuvostojoukkojen hyökkäys mursi Valkeasaaren puolustuksen hetkessä. Valkeasaarta JR1:n joukoissa puolustanut 19-vuotias Tuure Mikkonen kaatui 10.6. Päivän mittaan neuvostojoukot laajensivat murron lähes 20 km:n levyiseksi Valkeasaaresta Suomenlahdelle ja etenivät Kivennavalle johtavan tien suunnassa n. 15 km. Murtokohdissa vihollisella oli noin kymmenkertainen miesylivoima, puhumattakaan aseylivoimasta. Mannerheim luopui vastahyökkäysajatuksesta ja käski vetää joukot taaemmaksi VT-asemaan.

9.6. alkanut suurhyökkäys aiheutti jo VT-asemassa olleelle JR48:lle kiireisiä hetkiä. Noin 30 pommikonetta ylitti matalalla lentäen JR48:n joukot pommittaen Raudun kirkonkylää ja aseman seutua. Kaikki lomat oli keskeytettävä, maataloustöihin lainatut hevoset oli heti palautettava, ampumatarvikkeita oli varattava riittävästi kaikille aseille, kenttätöitä oli jatkettava täydellä teholla. Kun oletettiin vihollisen yrittävän VT-aseman murtoa Kuuterselässä, sai JR48 käskyn siirtyä Raudusta VT-linjaa pitkin Kuuterselän koillispuolelle Liikolanjoelle, osia rykmentistä – mm. useita Putkilahden miehiä – määrättiin Kuuterselkään tukemaan siellä olevia 3.D:n joukkoja. Vihollinen pehmitti VT-asemaa raskailla aseilla ja aloitti 14.6. aamulla hyökkäyksen Kuuterselkää vastaan ja murtautui siellä VT-aseman lävitse. Jääkäriprikaatin johdolla seuraavana yönä tehty vastahyökkäys ei johtanut toivottuun tulokseen. Kun VT-asema oli Kuuterselästä Suomenlahteen asti venäläisten hallussa, päätti Mannerheim vetää kannaksen joukot taaksepäin Viipurin-Kuparsaaren-Taipaleen linjalle VKT-asemaan. Samalla hän käski 18.D:n (ja siis myös JR48:n) siirtyä reservikseen Viipurin maalaiskunnan alueelle. Raskaan ja voimia kysyneen kaksipäiväisen n. 50 km:n marssin jälkeen JR48 saapui 19.6. perille VKT-linjan taakse Taliin, Leitimojärven maastoon. Tuon marssin aikana kannaksen eteläosassa Uudenkirkon Peippolassa 17.6. kaatui (katosi) 3. prikaatin joukoissa taistellut Martti Koskinen.

Talin taistelu

Tali

Taistelu VKT-asemasta alkoi suomalaisten kannalta katastrofilla, Viipuri menetettiin lähes taistelutta heti 20.6. Stalin käski jatkaa hyökkäystä Viipurin koillispuolelta länteen leveänä rintamana tavoitteena Suomen valtaus. Vihollinen saapui Talin seuduille VKT-aseman eteen jo 20.6., eli JR48:n tuloa seuraavana päivänä. 21-vuotias Eino Savela kaatui Talissa 20.6. Vihollinen marssitti jatkuvasti uusia joukkoja JR48:n etumaastoon. 22.6. aamulla venäläiset aloittivat rykmentin asemia vastaan voimakkaan tykistö- ja krh-tulen, johon liittyivät useiden kymmenien koneiden lentolaivueet. Tulivalmistelun jälkeen vihollinen murtautui JR48:n asemiin Mannikkalan tien maastossa n. 30 panssarivaunun tukemana. Rykmentti joutui vetäytymään Talinjoen pohjoispuolelle, jolloin tärkeä Talin aseman seutu jäi vihollisen käsiin, mikä mahdollisti heille joukkojen keskittämisen Talin alueelle hyökkäykseen kohti Portinhoikkaa ja Ihantalaa. Etulinjassa ollut tappioiden ja rasituksen kuluttama JR48 siirrettiin juhannukseksi lepoon, 2. pat. Leitimojärven luoteispuolella olevan Murokallion maastoon. Juhannuksen aika ei kuitenkaan ollut ”lepoa”. Sää oli kolea ja sateinen. Vihollinen häiritsi pataljoonaa lentokoneiden, tykistön ja kranaatinheittimien tulella.

Varhain aamulla 25.6. vihollinen aloitti ankaran tykistökeskityksen Leitimojärven ja Kärstilänjärven välisellä Leitimon kannaksella. Tulitukseen yhtyivät kaikki raskaat aseet, mm. raketinheittimet, ”Stalinin urut”, seutua vavahduttavine yhteislaukauksineen. ”Maa muokkautui nurin, metsiköt murskaantuivat ja hiekkapölyn täyttämää ilmaa vihmoivat kivensirpaleet ja maaston peitti vihollisen ampuma sankka savuverho”. Panssarivaunujen tukema vihollisen jalkaväki hyökkäsi koko rintaman leveydeltä suomalaisten asemia vastaan. Edessä olleet hajalle revityt joukot vetäytyivät taaksepäin. JR48:n ollessa puolustuksessa Konkkolanvuorten maastossa, syöksyi Talin suunnalta Portinhoikan tienhaaraan parikymmentä venäläistä panssarivaunua suojamiehistöineen. Osa vaunuista jäi tienhaaraan miesten levittäytyessä lähimaastoon, osa vaunuista kääntyi Ihantalan tielle. Oma panssarintorjunta oli nukahtanut täydellisesti juuri kriittisellä hetkellä. Konkkolanvuorilla olleet JR48:n pataljoonat joutuivat ikävään asemaan, selustassa mellasti parikymmentä panssarivaunua ja epälukuinen määrä jalkaväkeä. Huhut kertoivat rykmentin olevan motissa. Vihollisen ankaran painostuksen koventuessa JR48:n rintama murtui. Ammusten puutteessa olleet, pitkäaikaisten taistelujen rasittamat miehet joutuivat jättämään asemansa ja vetäytymään pohjoiseen kohti sovittua Ihantalan kokoontumispaikkaa. 22-vuotias Taisto Harjula kaatui näissä tais-teluissa 25.6. Vihollisen kärkipanssarivaunut etenivät Juustilankankaalle saakka. Kenraalimajuri Ruben Laguksen johtama panssaridivisioona aloitti vastahyökkäyksen ja sai vihollisvaunut vetäytymään. Sen sijaan Leitimojärven pohjoispuolella vihollisjoukot jatkoivat Talinmyllyn suunnasta etenemistään kohti Portinhoikasta pohjoiseen johtavia teitä ja katkaisivat Portinhoikasta Ihantalaan johtavan tien Vakkilan tienhaaran alueella.

Kaikki Talin alueen joukot alistettiin 26.6. Laguksen alaisuuteen. Päämaja oli päättänyt vetää taisteluissa pahoin rasittuneen 18.D:n (ja siis myös JR48:n) lepoon etulinjan taakse. Kun Lagus pyysi nämä joukot käyttöönsä, päämaja taipui. JR48:n tehtävänä oli hyökätä Ihantalan-Portinhoikan tien suunnassa tavoitteena Vakkilan tienhaara ja sieltä edelleen kohti Leitimojärveä. Saatu tehtävä oli vaativa, kun huomioidaan taistelujen rasittamien pataljoonien kunto. 27.6. aamulla JR48 hyökkäsi kohti Vakkilan tienhaaraa. Koko päivän jatkuneen, taloraunio rauniolta ja pesäke pesäkkeeltä edenneen taistelun jälkeen JR48 sai haltuunsa Vakkilan tienhaaran maaston ja avasi samalla tien Portinhoikkaan. 28.6. aamulla vihollinen aloitti kiivaan tykistön ja ilmavoimien tulituksen. ”Metsä lakosi kuin viljapelto raesateessa. Puut katkeilivat pirstaleiksi kuin oljenkorret. Maasto peittyi sankkaan pölypilveen, viittä metriä pidemmälle ei voinut nähdä”. JR48:n harva rintama ei kestänyt, linjat murtuivat ja miehet vetäytyivät Vakkilan tienhaarassa olleista asemistaan kohti Ihantalaa. Vakkilan tienhaara jäi taas vihollisen käsiin. JR48:n hyökkäys oli osa isompaa kokonaisuutta. Suomalaisjoukot pyrkivät pysäyttämään Vakkilan tienhaaraan edenneen vihollisen ja motittamaan sen Talinmyllyn tasalla. Molemmilta puolilta hyökänneet voimakkaat suomalaisjoukot eivät onnistuneet Talinmyllyn motituksessa, vaan pussin suu jäi auki. JR6 osallistui Talin taisteluun Kärstilänjärven eteläpuolella. 24-vuotias Arvo Järvinen haavoittui siellä 28.6 ja kuoli 30.6.

JR48:n taistelut taukoavat
JR48:n viimeinen tehtävä Talissa oli 30.6. puolustaa Harjulan-Vakkilan linjaa. Kaikki suomalaisjoukot päätettiin vetää taaemmaksi Ihantalaan. Samalla JR48 vedettiin pois taisteluista lepoon Rättijärven maastoon, jonne se saapui 3.7. Seuraavina päivinä rikki revittyä rykmenttiä huollettiin, koottiin ja täydennettiin sekä varustukseltaan, että miehistöltään. Kuukauden puolivälissä JR48 siirtyi Kilpeenjoelle linnoitustöihin, josta se siirrettiin 24.7. Antrean pitäjän Noskuaan. Rykmentin elo Noskuan lohkolla sujui asemasodan ja pienen vihanpidon merkeissä. Kumpikaan puoli ei ryhtynyt suurempiin operaatioihin. Setäni Aarne Perttula kaatui Noskuassa 2.9., kaksi päivää ennen aselevon alkua. 15. prikaatissa taistellut 20-vuotias Veikko Nieminen kaatui 14.7. Laatokan pohjoisrannalla Impilahden Lemetissä, joka oli osa Laatokan pohjoispuolen pääpuolustusasemaa (U-asema). Viipuriin saakka lähes suunnitelmien mukaan edennyt vihollisen hyökkäys pysähtyi ensin Talissa ja lopullisesti Ihantalassa heinäkuun puoliväliin mennessä. Tykistö ja ilmavoimat sekä saksalainen lento-osasto Kuhlmey tukivat tehokkaasti jalkaväen taistelua. Kesän 1944 torjuntataisteluissa pysäytettiin neuvostojoukkojen hyökkäys kaikilla muillakin rintamilla vuoden 1940 rajan itäpuolelle.

Aselevon jälkeen JR48 siirrettiin Joutsenoon ja sieltä ns. Salpa-asemaan Taipalsaareen. Rykmentti kotiutettiin 15.11.1944. JR48:n kolme ja puoli vuotta kestänyt kova sotataival oli ohitse. Rykmentti suoritti kaikki sille annetut hyökkäys- ja puolustustehtävät, joskin Talin taisteluissa se taipui, repeili, mutta ei taittunut. Sodan lopulla rykmentillä oli onneakin, sitä ei käsketty Lapin sotaan. Kaikkiaan talvi- ja jatkosota veivät 25 Putkilahden nuorta miestä, heistä puolet kaatui jo talvisodassa.

RISTO PERTTULA

Keskeiset lähteet:
Mikko Strang (toim.): Rakkaudesta maahan ja kansaan – Korpilahden veteraanimatrikkeli
Kimmo Sorko, Mikko Strang, Sakari Isosomppi, Kari Virtanen: Jalkaväkirykmentti 48 – Taistelut ja tapahtumia 1941-1944
Jutun kuvat perustuvat veteraanimatrikkelin sivujen 131 ja 167 karttoihin.

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2011]