Putkilahden miesten talvisota

Lisääntyneen sodanuhkan vuoksi Suomessa määrättiin 10.10.1939 käynnistettäväksi ylimääräiset harjoitukset (YH). Korpilahden miehet kokoontuivat käskyn saatuaan kirkonkylän suojeluskuntatalolle, josta siirryttiin Jyväskylään. Siellä jaettiin aseet – jonkinlainen kivääri riitti jokaiselle miehelle – ja varusteet, joista oli kova pula. Univormuja riitti vain osalle miehistä, jokaiselle riitti kuitenkin vähintään ”malli Cajander”, eli sotilasvyö ja kokardi lakkiin. Rykmentti kuljetettiin junalla Sakkolaan ja sieltä marssittiin (20 km) Metsäpirtin pitäjään Taipaleen puolustuslohkolle, jonne saavuttiin 14.10.

Taipaleen puolustuslohko Mannerheim-linjalla
Kuva 1. Mannerheim-linja
Kannaksen pääpuolustuslinjan, eli Mannerheim-linjan kulun saneli maasto. Linja kulki Suomenlahden rannalta Summan kylän ja Muolaan järvikannaksen kautta Suvantojärven pohjoisrantaa seuraten Taipaleenjoen pohjoisrantaa pitkin Laatokkaan.

Mannerheim-linja oli mainettaan heikommin varustettu, siinä oli vain 60 betonikorsua, joista suurin osa oli vanhoja, huonokuntoisia ja taitamattomasti sijoitettuja. Linja jakaantui ns. tukikohtiin. Tukikohta koostui 150-200 metristä taisteluhautaa, johon ampuma- ja konekivääripesäkkeet oli rakennettu. Tukikohtaa puolusti noin 50 miestä, eli jalkaväkijoukkue täydennettynä 1-2 konekiväärillä miehistöineen.

Kuva 2. Taipaleen taistelutanner
Taipaleenjoki kiertää Koukunniemen, joka alavana ja vaikeasti puolustettavana jätettiin Mannerheim-linjan eteläpuolelle.

Taipaleen lohko jakaantui kolmeen, noin 2 km leveään alalohkoon: läntiseen Suvannon puoleiseen Kirvesmäen, keskellä olevaan Terenttilän ja itäiseen Linnakankaan lohkoon. Mannerheim-linjaa ei kesän 1939 linnoitustöissä ehditty vahvistaa, joten varustelu jäi YH-joukkojen töiden varaan. Kuuden viikon YH:n aikana tekemistä alkoi leimata haluttomuus, rakennettiin vain se mitä käskettiin, muttei yhtään enempää. Jos sodan syttyminen olisi aavistettu, töitä olisi tehty 10-kertainen määrä. Se hyöty pitkästä YH-ajasta oli, että puolustuslohko kävi maaston puolesta tutuksi ja reserviläiset hitsautuivat yhteen, talvisodan henki oli aluillaan.

Talvisota alkaa
Sota alkoi varhain aamulla 30.11.1939. Puna-armeija hyökkäsi koko Suomen itärajan pituudella useassa kohtaa rajan yli. Hyökkäyksen ajankohta oli yllätys Suomen hallitukselle ja Päämajalle. Ei uskottu, että Neuvostoliitto aloittaisi hyökkäyksen näin talven kynnyksellä. Neuvostoliiton hyökkäyksen yksiselitteisenä tavoitteena oli vallata koko Suomi.

Varhain itsenäisyyspäivän aamuna 6.12. suomalaisten suojajoukkojen viivyttämät vihollisen kärkijoukot saavuttivat Taipaleenjoen, jonka muodostamaa estettä pidettiin tehokkaana, mutta klo 12 alkanut vihollisen ylimeno johti nopeasti tulokseen, ja laaja Koukunniemi joutui sen haltuun. Viholliset olivat pian JR28:n miesten edessä, varsinainen sota alkaisi nyt. Topias Mattila kaatui heti 6.12. lähellä Patoniemeä. 1.pat. vastasi Kirvesmäen lohkosta vuorokaudenvaihteeseen 10.–11.12., jolloin se vedettiin takamaastoon jouluun saakka kestäneeseen lepoon.

Merkille pantavaa oli, että vaikka pataljoona oli levossa, miehet eivät olleet koskaan turvassa. Vihollistykistö ampui taukoamatta yötä päivää paitsi etulinjassa olleita joukkoja myös pitkälle takamaastoon. Vihollistuli pakotti miehet kaivamaan maanalaisia korsuja – tämä oli YH:n aikana laiminlyöty ja nyt oli kiire. Korsuista ei saatu täysin pomminkestäviä, mutta niiden antama suoja oli kuitenkin huomattavasti parempi kuin puolittain maahan kaivetut joukkueteltat, joihin oli turvauduttu siihen asti. Pataljoonan sotapäiväkirja kuvaa korsujen vaatimatonta jouluaattoiltaa: ”Pastori vieraili ja piti puheen, veisattiin pari jouluvirttä. Syötiin jouluillallinen: kinkkua, hernesoppaa ja silliä. Ryssä antoi meidän olla verraten rauhassa”.

Kun vihollinen ei ollut pystynyt murtamaan Taipaleenjoen puolustusta, se päätti hyökätä joulupäivän varhaistunteina yli alkutalven ennätyksellisten pakkasten jäädyttämän Suvantojärven. Ylimenon tarkoituksena oli edetä Taipaletta puolustaneiden joukkojen (mm. JR28:n) selustaan. Vihollinen pääsi Suvannon ylitse Patoniemessä, Volossulassa ja Keljassa. Kahdessa ensimmäisessä se lyötiin heti takaisin, mutta Keljassa torjuntataistelut jatkuivat kiivaina useamman päivän, joiden jälkeen sielläkin vihollinen lyötiin takaisin. Suvantojärven jäältä laskettiin noin 2000 kaatunutta vihollista, omatkin tappiot olivat suuret. JR28:n ei tarvinnut noihin taisteluihin osallistua, mutta se joutui olemaan joulunpyhät hälytysvalmiudessa lähes 20 asteen pakkasessa.

Yöllä 26.-27.12. pataljoona käskettiin etulinjaan Terenttilään, josta väsyneet miehet pääsivät lepoon loppiaisaamuna 6.1. Pataljoonan sotapäiväkirja kuittaa ajanjakson 7.–15.1. kahdella sanalla: ”Lepoa leirillä”. Vuoden 1940 alussa Kannaksen joidenkin joukko-osastojen numerointia muutettiin vihollisen hämäämiseksi. Täten esim. JR28 oli tästä lähtien JR19 ja 10.D oli 7.D, vain numerot muuttuivat, ei miehet. 7.D:n komentajana toimi tammikuusta sodan loppuun asti eversti (myöhemmin kenraalimajuri) Einar Vihma. Saman ajan divisioonan esikuntapäällikkönä oli majuri (myöhemmin jalkaväenkenraali) Adolf Ehrnrooth. JR28/JR19:n komentajana oli lähes koko sodan ajan majuri Mauno von Schrowe. 1. pataljoonan komentaja oli saarijärveläinen jääkärikapteeni Väinö Lieska.

Talvisodan asemasotavaihe
Vihollinen joutui arvioimaan sodan alkuviikkojen epäonnistumisten ja tappioiden vuoksi sodankäyntinsä uudelleen. Sen yritykset läpäistä Mannerheim-linja olivat kilpistyneet suomalaisten vastarintaan ja samaan aikaan se kärsi erittäin raskaat tappiot Laatokan pohjoispuolella Tolvajärvellä, Suomussalmella ja Raatteen tiellä. Tämän seurauksena vihollisen ylintä sotajohtoa vaihdettiin ja joukkojen määrä rintamilla yli kaksinkertaistettiin. Helmikuun alkuun kestäneen asemasotavaiheen aikanakin vihollinen jatkoi ankaraa tykistötulitusta ja ilmapommituksia.

Runsaan viikon mittaisen lepovaiheen jälkeen 1. pat. käskettiin 16.1. Linnakankaan lohkolle, Taipaleenjoen suulle. Pakkanen paukkui kovana, n. 37 astetta ja Laatokalta puhaltanut tuuli lisäsi sen purevuutta. Vihollisen 18.1. aloittama ilmapommitus sai hirvittävää jälkeä aikaan ja samalla suurimmat Korpilahden miehiä yhtenä päivänä kohdanneet tappiot. Tappiot aiheutti valtava 1000 kilon pommi, joka osui Linnakankaalla olleen miehistökorsun nurkalle. Pommi repäisi jäiseen maahan silmänräpäyksessä noin 15 metriä leveän ja 7 metriä syvän kraaterin. Pommi tappoi 24 miestä ja haavoitti yli kymmentä. Putkilahden miehistä Emil Huikari kuoli heti, Aarne Kopiseva haavoittui ja kuoli kenttäsairaalassa 22.1. Mikko Strang kirjoitti Putkilahden kylälehden helmikuun 2009 numerossa tuolle turmapaikalle viedystä muistolaatasta.

Talvisodan ”helvetinviikot”
Puna-armeijan pitkään valmistelema suurhyökkäys alkoi Taipaleenjoella 8.2. Kahden divisioonan voimin suoritettu isku Kirvesmäen ja Terenttilän lohkojen rajalle aiheutti vakavan sisäänmurron (syvyys noin kilometri ja leveys ½ km), joka uhkasi laajeta läpimurroksi. 1.pat. käskettiin vastahyökkäykseen klo 18, lähitaistelut raivosivat koko yön. Illalla 9.2. pataljoona oli pakko vetää taakse suurten kokonaistappioiden vuoksi. Pataljoona sai olla levossa muutaman vuorokauden. Etulinja oli kovilla sinä aikana, puolustusvoimat kertoo tiedotteessaan 11. 2.: ”Taipaleen alueelle tulee päivän aikana 40000–50000 erilaista kranaattia etulinjaan ja reservin sijoituspaikoille. Kirvesmäessä kaatuu tai haavoittuu koko 1. tukikohdan miehistö kokonaan”.

14.2. käskettiin 1.pat. hälytysvalmiuteen vihollisen painostaessa ankarasti Kirvesmäen ja Terenttilän lohkoja. Taistelut saavuttivat siihen mennessä raivoisimmat mitat ja molemminpuoliset tappiot nousivat suuriksi. Vihollisen etuna oli, että joukkoja voitiin täydentää. Suomalaisten joukkojen harvenneita rivejä ei pystytty paikkaamaan – miehiä ei riittänyt, vaan yhä vähälukuisempi joukko vastasi etulinjan kestävyydestä. Pataljoona pääsi yöksi lepoon, paitsi osa miehistä joutui levon sijaan kunnostamaan sortuneita etulinjan taisteluhautoja.

Seuraavan päivän 15.2. ilta toi pataljoonalle taas rintamavastuun Terenttilään. Veikko Könnö haavoittui siellä 17.2. ja kuoli 18.2. kenttäsairaalassa. 18.2. vihollinen valtasi Terenttilässä kolme tukikohtaa, seuraavana yönä menetetyt tukikohdat vallattiin takaisin. Puolustusvoimat kertoi 19.2.: ”Taipaleessa torjutaan siihen astisista voimakkain vihollisen hyökkäys, joka suuntautuu Terenttilän lohkolle. Ampumahaudoissa on 300 vihollissotilaan ruumiit. Myös suomalaisten tappiot ovat suuret.” 22-vuotias setäni Vilho Perttula kaatui Terenttilässä 19.2. Kovien taisteluiden leimaama jakso päättyi illalla 19.2., kun pataljoona pääsi lepoon. Taisteluiden rasittamat miehet ottivat ilolla vastaan tiedon, että etulinjavastuuseen siirtyy uusi tuore joukko-osasto 21.D:stä. Tottumattomat miehet eivät kuitenkaan kestäneet kiivaita taisteluita, vaan jättivät asemansa. Nyt koko Taipaleen puolustus oli vaarassa, myös JR19 joutui useana yönä paikkaamaan tilannetta.

Pataljoona – tai mitä siitä oli jäljellä, korkeintaan puolet alkuperäisvahvuudesta – vedettiin taakse 22.2., mutta vielä puolen päivän aikaan putkilahtelaisistakin koostunut 1. pataljoonan 3. komppania oli kiivaassa taistelussa. Koska taistelukosketus oli jatkuvaa, eivät komppanian miehet pystyneet vetäytymään taakse, vaikka käsky siihen oli annettu. Ajoittain käytiin kirjaimellisesti käsikähmäotteluita puukoin ja muin lähitaisteluasein. Selän kääntäminen lähellä olleelle viholliselle olisi merkinnyt varmaa tuhoa. Myös vihollinen alkoi väsyä, mikä mahdollisti 1. pataljoonan vetämisen lepoon 25.2. Levon aikana kunnostettiin korsuja ja saunottiin. 6.3. aamulla 1.pat. oli taas etulinjassa. Vihollisen armoton raskaiden aseiden tuli oli sortanut taisteluasemat. Mannerheim-linja oli sillä kohtaa käytännössä vain kartalle piirretty viiva, jolla oli tukikohtajäänteitä, pommi- ja kranaattikuoppia, ehkä muutaman metrin pätkä vanhaa taisteluhautaa. Päivän mittaan vihollinen hyökkäsi päättäväisesti. Taipaleen Mustaojalla kaatui peräkkäisinä päivinä kaksi putkilahtelaista, 25-vuotias Viljo Ikonen 6.3. ja Juho Järvinen 7.3. Tämän jälkeen Taipaleen taistelut hiljentyivät. Illalla 12.3. alkoi liikkua huhuja rauhasta, rauha tulikin seuraavana päivänä.

Tykistö tuki vanhanaikaisesta kalustosta ja jatkuvasta ammuspulasta huolimatta erinomaisesti Taipaleen torjuntataisteluita. JR19:n kannalta tärkeimmät tykistön joukot olivat Järisevän ja Kaarnajoen tykkipatterit. Suomen tykistön ampumatekniikka oli kehittynyttä, useat patterit pystyivät esim. ampumaan yhtäaikaisesti samaan maaliin, mm. vihollisen hyökkäysaaltoihin.

Taistelut Keski-Kannaksella ja Viipurin seudulla
Taipaleen helmikuisten taistelujen aikaan vihollinen pyrki läpimurtoon myös Keski-Kannaksella. Mannerheim-linja murtuikin Summassa 11.2. Siellä olleet joukot vedettiin 15.2. taaemmaksi ns. väliasemaan, josta 27.2. oli edelleen vetäydyttävä taka-asemaan Viipurinlahden-Viipurin-Talin tasalle. 2. prikaatin joukoissa taistellut 23-vuotias Rauni Koskinen kaatui 26.2. Muolaan pitäjän Kattilaojan lohkolla.

Päämajalle oli karmea yllätys, että ankara talvi jäädytti Suomenlahden panssarivaunuja kestäväksi. Vihollinen käynnistikin helmikuun jälkipuoliskolla voimakkaan hyökkäyksen Viipurinlahtea pitkin kohti kaupunkia tuoden alueelle uusia panssarivaunuja jatkuvana nauhana. JR68:n joukoissa taistellut Kalle Rantanen kaatui(katosi) 19.2. Viipurinlahdella. Vihollinen valtasi Viipurinlahden saari saarelta ja murtautui 10.3. maihin Viipurin länsipuolella Viipurin-Helsingin maantielle, josta se sai noin 10 km leveän ja 7 km syvän sillanpääaseman. Viipurin seutua puolustaneista putkilahtelaisista 22-vuotias Esko Könnö (2. prikaati) kaatui 12.3. Viipurin maalaiskunnan Näätälässä, 22-vuotias Lauri Mattila (4. prikaati) kaatui (katosi) 23.2. Viipurin maalaiskunnan Honkaniemellä ja Eino Saarinen (JR68) kaatui 10.3. Viipurin kaupunkialueella Naulatehtaan luona.

Sota loppuu
Talvisota päättyi 13.3.1940. Mannerheim-linja kesti Taipaleessa murtumatta sodan loppuun saakka. Viipurin keskusta pysyi suomalaisten hallussa, ja linnan tornissa liehui Suomen lippu sodan loppuun asti. Se vedettiin alas, kun suomalaisjoukot rauhansopimuksen mukaisesti vetäytyivät kaupungista. Rauhanehdot olivat ankarat, Neuvostoliitto liitti itseensä laajoja alueita, joita se ei ollut pystynyt valloittamaan. Erityisen pahasti suomalaisten mieliä kirveli kolmen voittamattoman kaupungin, Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan menettäminen.

JR19 marssi hiihtäen (120 km) Käkisalmen ja Kurkijoen kautta uudelle valtakunnanrajalle Saaren pitäjään, jossa alkoivat uusien asemien rakennustyöt. Ensimmäiset miehet pääsivät kotiin huhtikuussa, viimeiset miehet kotiutettiin kesäkuussa 1940. Kaikkien papereissa luki: ”Kotiutettu toistaiseksi”.

RISTO PERTTULA

Keskeiset lähteet:
Mikko Strang (toim.): Rakkaudesta maahan ja kansaan - Korpilahden veteraanimatrikkeli
Kimmo Sorko: Keskisuomalaisten Taipale 1939-1940
Ari Raunio, Juri Kilin: Talvisodan taisteluja

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 2/helmikuu 2012]