Tapahtui Tammijärvellä

Ihmisiä oli paljon, ruokaa yllin kyllin ja kahvia enempi kuin juoda jaksettiin.

Suuri osa putkilahtelaisista yöpyi taloon. Niin myös Marjatta ja minä sekä Erkki. Siskonpeti tehtiin salin lattialle ja siihen sitä sai suoristettua veljetkin. Seitsemäntoista nukkujaa samassa huoneessa. Me muutamat, kuten Mattilan Lyyli ja Saara, Erkki ja minä saimme ojentautua sohville ja sänkyyn. Yksi kerrallaan painauduttiin petiin (minä ensimmäisenä) toisten tanssiessa avarassa tuvassa. Kello oli 3.45 kun viimeinenkin tuli ottamaan sijansa vapaaksi jääneestä paikasta.

Vaikka oli jo pikkutunnitkin kuluneet, ei väsymys kovinkaan vaivannut ja se näkyi siitä, että vitsit ja sukkeluudet sinkoilivat toinen toistaan mehevimpinä. Tuskinpa olisi maltettu lakata juttuamasta, ellei ovenraosta olisi ilmestynyt käsi, joka painoi sähkönappulasta ja niin olimme yht’äkkiä yön pimeydessä. Ymmärsimme tarkoituksen ja olimme aivan hiljaa.

Pian alkoi kuulua nukkuvain tasaista hengitystä, joka vähitellen vaihtui epätasaiseksi kuorsaukseksi. Minä vaan valvoin, sillä jalkani, joka on kipeä, ei suonut minun nukkua oikein uneen.

Kello puoli seitsemän alkoi petiltä kuulua hiljaista kuisketta ja kun kysäisin:”Kuka unissaan puhuu?” olivat kaikki heti hereillä.

Nuorikot nukkuivat viereisessä huoneessa ja me herätimme heidät laululla: Mull’ laakson liepehillä. Parin tunnin hiljaisuuden päälle alkoi taas homma ja huiske. Toimekas uusi emäntä korjasi pian hänelle ominaisella ripeydellä petimme pois lattialta ja kohta oli sali kunnossa vastaanottamaan uusia vieraita.

Eräs häävieraiden hevonen alkoi pihalla seistessään kyllästyä koko häähommaan ja piti parhaana poistua talosta ja sen vuoksi se riipaisikin itsensä irti ja alkoi täyttä vauhtia rientää kotoansa kohden.

Sukkela oli hevonen aikeissaan, mutta sukkela oli talon isäntäkin, joka pyrynä tuoksahti salista ulos ja viivana ennen muita painalsi karkulaisen jälessä. Sai kun saikin rattaiden takaosasta kiinni ja pian istui isäntä karkulaisen kärryssä, mutta minkäs teet, hevonen ei pyynnöillä pysähtynyt ja ohjaksia ei ollut.

Niin menivät näkymättömiin isännän istuessa pienessä pakkasessa paitahihasillaan rattailla hevosen laukatessa täyttä vauhtia ja meidän katsellessa neuvottomina heidän jälkeensä, vielä sittenkin kun emme mitään nähneet.

Me monet pelkäsimme, että matka voi päättyä onnettomasti. Enimmän tietysti pelkäsi vastavihitty vaimo, mutta huomasin hänen työllä tuskaansa tukahduttavan. Kiertyipä jo kyynelkin joihinkin silmäkulmiin puhellessa siitä, miten pahimmassa tapauksessa matka voisi päättyä.

Onneksi ei tätä pelonalaista tilannetta kestänyt tuntikaupalla, sillä jopa näkyi isännän valkea paita ja saatettiin todeta, että siinä istui itse isäntä rattailla suorana ja terveenä ohjaten aikeissaan epäonnistunutta karkulaista. Riemulla otettiin isäntä vastaan. Uskallettiin jo nauraakin tapahtumalla ja monenlaiset vitsit siitäkin veisteltiin.

Sellainen oli ”Rymy-Eetun” häämatka. Tuli niin äkkilähtö, ettei ehtinyt emäntäänsä mukaan ottaa.

Aamiaisen syötyämme oli aika meidän viimeistenkin vieraiden lähteä talosta. Hyvästelimme, lähdimme ja toivomme, että taloon jäi onni ja rauha.

RAUHA AULAS
”JOKAMIEHEN PÄIVÄKIRJAT”
TAPIO LEINON ARKISTOT

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 2/helmikuu 2012]