| |||||||
|
|||||||
Kaikilla huipuillaEuroopan korkein tulivuori Teide siintelee ylväänä lentokoneen ikkunaan. Matkailija päättää jo ennen laskeutumista: tuonne on päästävä. Mitä olisi Teneriffan loma ilman vuorimatkaa. Kun bussi kaartelee kraatterilaaksoa Teiden juurelle ja tavoite lähenee, mielen valtaa kutkuttava jännitys. Köysiradalle kiemurtelee turistijono, malttamattomat tönivät toisiaan. Lopulta istutaan tiukasti rinnakkain vaunussa, ja yleneminen alkaa. Vatsanpohjasta rouhaisee ja horjuvin polvin astutaan huipulle rakennetulle tasanteelle. Mutta pilvet peittävät paksuna vaippana näköalan. Pettyneen turistin tyhjä virvoitusjuomapullo pomppii alas rinnettä.Helsingin korkein rakennus oli aikanaan Hotelli Torni. Sitä mainittiin jopa pilvenpiirtäjäksi, kunnes laitakaupungille rakennettiin korkeampia taloja. Tornin tornissa on nykyään suosittu pieni näköalabaari. Ystäväjoukko valtaa katutasossa hissin ja painaa ylintä nappia. Hetkessä ollaan jo korkealla, mutta vielä on kavuttava ahtaat kierreportaat ja siellä se on, suosikkipaikka. Kirkkaiden lasien kilinää, makeita drinkkejä, riehakasta iloa ja vauhdikasta menoa. Kolmannen naukun jälkeen voi avata oven ulkoterssille. Koko pääkaupunki kuhisee jalkojen juuressa. Naurattaa. Nyt ollaan korkealla, ihan huipulla. Kyllä meillä on hauskaa! – Vai onko?
Über allen Gipfeln ist Ruh, Runon kirjoitti nuori Goethe vuonna 1780 lyijykynällä pienoisen metsästysmajan puuseinään Kichelhahnin vuorella lähellä Ilmenauta. Majaa on vaalittu runoilijan muistoksi yli 230 vuotta. Kun katson mökin liikuttavaa kuvaa, tulee mieleeni oitis Housutorppa. Samat ovat majat, samat ovat vaeltajien tunteet! Runo oli koulukirjassani, ja kun tuolloin vielä piti opetella kaikenlaista ulkoa, painuivat rivit mieleeni. Tapailen runon säkeitä matkalla Housuvuorelle. Kivinen mutkikas polku johdattelee kulkijaa katajien ja näreiden ohitse. Oksat raapaisevat käsivarteen ja välillä polku melkein katoaa heinikkoon. Malttamattoman nilkka voi nyrjähtää ja askelta pitää varoa. Lopulta maja ilmestyy esiin kuusien ja mäntyjen lomasta. Vaikutus on joka kerta sama. Mieli rauhoittuu, tasaantuu, ajatukset selkenevät. Majalle on aina otettava mukaan rukiiset voileivät ja vahvaa kahvia. Ikkunanäkymä on ikiaikainen, tuttu ja turvallinen. Kun on varmistunut, että kaikki on ennallaan, torpassa ja ulkona, on aika oikaista lavitsalle, kuunnella hiljaisuutta ja nuuhkia vanhojen hirsiseinien tuoksua. Sammaleen hajua pyrkii seinänraosta sisälle, mutta hyvältä tuntuu.” Kaukana on vaino, riita, kaukana kavala mailma.” Uskon, että torpan ja sen edestä avautuvan maiseman tenho on muillekin sama. Joku tulee huolissaan, joku on surun murtama, joku on levoton liiasta touhustansa. Mutta metsä, torppa ja maisema vaikuttavat samoin, antavat levon kulkijalle. Goethe ei tietääkseni vaellellut Putkilahdessa, mutta Ilmenau taitaa muistuttaa seutuamme. Runoilija palasi Kichelhahnin majalle vielä 82-vuotissyntymäpäivänään yli viidenkymmenen vuoden jälkeen. Siitä voi päätellä, miten tärkeä pikku mökki vuorella hänelle oli. Yrittelin itse suomentaa runoa, kunnes huomasin, että minua paremmat kääntäjät ovat jo tehneet työn. Otto Mannisen käännöksen löysin, lisäksi Kyllikki Solanterän, Aila Gothonin ja Teivas Oksalan, mutta monia muitakin on. Teivas Oksala - housutorpankävijä hänkin – pohtii, kuinka vaikea on tavoittaa runon henkeä suomennokseen. Siksi, ja myös siksi, että teksti niin voimakkaasti vetoaa lukijaan, runoa on moneen kertaan käännetty. Teivas Oksala sanoo, että suomennoksessa ei ole koskaan onnistuttu: jos henkäys toteutuu, timantti jää hiomatta, jos särmät hiotaan loppusoinnuin, henkäys tukahtuu. Tässä, omassa käännöksessäni, ovat juuri nuo ongelmat: hiomaton, ei henkäystä
Yli kaiken TEKSTI JA KUVA: TARJA NUOLIOJA [Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2012] |
|