Unelma, Vaapukka, Lysti, Muisto, Unikko ja Missi hoi!!!!

Totean heti aluksi, että tässä jutussa lehmiä koskevat väittämät perustuvat puhtaasti omiin kokemuksiini. Niillä ei siis ole mitään tutkittua näyttöä tukena, mutta maalaistalon tyttönä olen pikku likasta lähtien ollut tekemisissä näiden elikoiden kanssa. Jo nassikkana pyörin navetassa.

Lehmät suurine, suolammen tumman sinisine silmineen olivat turvallisen ja lempeän näköisiä.

Häärin niiden ruokapöydällä ja erityisesti Muisto-niminen nutipää oli suosikkini. Istuin sen edessä ja syötin sitä valmiiksi tekemilläni heinätukoilla. Varhaisia muistoja on myös lehmien ensimmäinen ulos pääsy keväällä. Tomerana Helenan kanssa seisoimme pitkät ruoskat käsissä, kun lehmät ampaisivat auringonvalosta sokaistuneina ulos navetan pimeydestä. Huumaantuneina kirkkaudesta ja raikkaasta ilmasta ne kirmasivat utareet heiluen ja hännät korkealla laitumella.

Lehmillä on kieroutunut huumorintaju. Kruunupäinen sonninmullikka Uljas sai äidin ja Ester-tädin raivon partaalle kaatamalla kauraseipäitä pihapellolla. Naiset juoksivat kiljuen ja esiliinat vauhdissa liehuen sen perässä sarkaa pitkin. Uljas odotti, että takaa-ajajat pääsivät riittävän lähelle. Sitten se tuuppasi sarvet seipääseen, ravisteli, heitti ilmaan ja kiireesti seuraavalle. Ester-täti huusi sille, että sinä Uljas kyllä tiedät, ettei tällaista saa tehdä. No, Uljas ehkä tiesi, mutta se vaan oli niin hauskaa. Kymmenen kumotun seipään jälkeen mullikka kyllästyi leikkiin ja antoi ottaa kiinni. Hikisenä ja kiukkuisena naiset ajoivat sen takaisin tarhaan.

Mielessä ovat myös ne sateiset sunnuntait, kun lehmät karkasivat laitumelta. Perheen rauhallinen lepopäivän vietto katkesi kuin veitsellä leikaten, kun veljistä joku tuli kertomaan, että lehmät olivat tipotiessään. Joukolla lähdimme etsimään lähimetsistä. Ravasimme sateesta märässä maastossa huhuillen ja nimillä kutsuen. Oli aivan hiljaista ja edes kellon kilkatustakaan kuulunut. Yleensä lauma löytyikin sattumalta pusikosta. Siellä nämä karkulaiset seisoivat hiiren hiljaa piilossa. Oli vissiin joukolla päätetty, että annetaan noiden ihmisten etsiä.

Lehmät ovat laumaeläimiä ja toimivat ryhmänä sekä pystyvät suunnitelmalliseen toimintaan. Tämän tulin havaitsemaan paimenessa ollessani. Sai olla koko ajan hereillä ettei ”operaatio kaurapelto” toteutunut. Missi-niminen, komea ja lähes valkoinen lehmä oli erikoistunut strategian organisoimiseen. Se etupäässä käynnisti hyökkäystä rauhallisesti ja leppoisasti. Siinä ”patukkahännät” söivät ja etenivät pikku hiljaa pellolla jokainen eri suuntaan laajalle alalle. Kokemattoman paimenen silmissä tilanne näytti vaarattomalta. Mutta arviointi oli täysin pielessä. Käsky hyökkäykseen tuli ja salamana kaikki lehmät pinkaisivat kovaan vauhtiin ja kuin ohjukset kohti kaurapeltoa. Viljan keskellä lauma villiintyi täysin ja oli kova työ saada ne takaisin ruotuun. Ihminen jäi seisomaan täysin avuttomana, kun tällainen joukko isoja eläimiä lähti juoksuun. Voi vain ihmetellä, kuinka ketteriä lehmiä olivatkaan.

Vaapukka ja Marja-Liisa

Paimensin niin monena kesänä lehmiä, että olin oppinut pitämään varani ja tunsin niiden metkut. Ne ovat juonikkaita eläimiä. Muistaakseni ne eivät koskaan päässeet minulta pahantekoon. Varsinaisesti en juuri osallistunut myöhemmin karjanhoitoon. Opettelin lypsämään kylläkin, mutta koulun käynnin vuoksi se myös jäi. Karjanhoito ja navettatyö ovat hyvin raskaita ja fyysisiä töitä ja minulla on vain pintaraapaisu siitä kokemusta. Eläinten hoitaminen ylipäätänsä vaatii valtavasti osaamista ja ammattitaitoa. Meiltä lehmät lähtivät 1995 ja siitä asti navetta on ollut tyhjillään.

MARJA-LIISA HEINONEN

[Julkaistu Putkilahden kylälehdessä 9/syyskuu 2013]