Kohtaaminen piisamin ruokailupaikalla
Huhtikuu on jo pitkällä, kun roudaan piilokojua piisamin asuinjärvelle. Asettelen piilon mieleiselleni paikalle ja samalla yritän ottaa huomioon aamuvalon suunnan. Monikeväinen ajatus on toteutumassa; pääsenkö kuvaamaan tuota kiehtovaa nisäkästä sen ruokaillessa teräksen sinertävän kevätjään reunalla. Samana iltana puolenyön tietämissä ahtaudun kamoineni kojuun ja jään odottamaan aamusarastusta suurin odotuksin.Vaimea molskahdus havahduttaa minut horroksensekaisesta unesta. Yritän liikutella kankeita jäseniäni ahtaassa tilassa mahdollisimman äänettömästi, enhän tiedä kuinka varovainen ja arka otus on vastassani. Kameraa millimetri kerrallaan siirtäessäni etsimeen ilmestyy pörröturkkinen piisami. Se kapuaa jään reunalle ja ryhtyy napostelemaan mukanaan tuomaa mehevää juurikasvin tyviosaa. Tarkennan, luen etsintätiedot, kaiken pitäisi olla okei. Laukaisen kameran - ja kohde katoaa.
Moottoroidun filminsiirron aiheuttama kirskahdus pelotti karvapallon tumman veden kätköihin. Pettymyksen aalto hulmahtaa sisälläni ja mieleeni kumpuaa monet aikaisemmista tilanteista tutut itsesyyttävät kysymykset: olinko hätiköinyt asettaessani piilon liian lähelle sen ruokailupaikkaa; olinko laukaissut kamerani liian aikaisessa vaiheessa; enkö malttanut toimia kärsivällisyyttä edellyttävillä luonnon ehdoilla. Vielä samana ja kolmena muunakin iltana hakeuduin kojulleni korjatakseni laiminlyöntini, mutta piisami pysytteli kuvauskantaman ulkopuolella sekä suhtautui kojuuni jokseenkin epäluuloisesti. Ensi keväänä tahtoisin toimia toisin.
Lasse Elfvengren
Julkaistu
Putkilahden
kylälehdessä:
5/1998 toukokuu
Yksi kuva kuitenkin aina löytyy.